"Tule vain", sanoi Leopold, joka niinikään oli riisunut nuttunsa.
Josefa tuli ja laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi: "Joutavia, älä kadehdi heitä; ethän kuitenkaan voita mitään, vaikka turmeletkin heidän ilonsa."
"Hän tahtoo tapella; näethän, hän tahtoo tapella."
"Kyllä hän mieluummin kuhertelee Leenan kanssa, sen minä sanon, eikä minullakaan ole aikaa odottaa, kumpi teistä ensiksi lyö toiseltaan pään puhki. Minun täytyy mennä kotiin, lähetätkö minut yksin?"
"Usko minua, Seferl, kaikki on sangen pian tehty, nopeammin kuin arvaatkaan; minä osaan tämän, ja heitän hänet heti maahan, niin pitkänä kuin hän on."
"Pöyhkyri!" huusi Florian.
"Minä rukoilen, ole hiljaa", pyysi Magdaleena.
"Minun tulee todellakin surku, jollette voi tehdä sen viisaammin kuin kiiriä toistenne ympärillä ruohossa!" nauroi Josefa. "Tule, Leopold, jättäkäämme heidät kahden. He ovat tämän kesän vasikoita eivätkä tiedä mitään parempaa kuin kuiskia toisilleen helliä sanoja kuutamossa. Suokaamme se heille! Tule!"
"Mutta jos minä lähden, voi se näyttää kuin minä pelkäisin."
"Mitä sanotkaan! Olemmehan me, minä ja Leena, nähneet, että te ette pelkää toisianne. Olettehan sitä paitse jo olleet paitahihasillanne, emmekä me halua nähdä teidän jatkavan riisumista. Luulen olevan parasta, että jälleen panette nutut yllenne."