"Älä pahastu", virkkoi Reindorfer, "se on sanottu siksi, että tietäisit, kuinka asiat ovat. Älä ajattele sitä enää, ja minä luulen" — hän katsoi kysyvästi Magdaleenaan — "että kahvi on jo valmista, älkää antako sen jäähtyä."
"Minä kiitän. En tahdo mitään. Niin kauan kuin välimme ovat tällaiset, ei minulle teillä mikään maistu. Jumalan haltuun!"
Hän meni ja Magdaleena saattoi häntä rattaille asti.
Niiden luona hän katsoi tytön kyyneleisiin silmiin, siveli hänen poskeaan ja sanoi: "Lapsi parka, älä anna heti rohkeutesi lannistua. Minä en puhunut turhia, ulosviskaamista en lainkaan pelkää, minä tulen kohta takaisin. Mutta ole sinäkin ymmärtäväinen, älä väsy kyselemästä, miksi sinä ja Florian ette saa toisianne. Jumalan haltuun nyt, rakas lapseni."
Rattaat vierivät pois.
Reindorferin emäntä väänteli kamarissa käsiään. "Nyt se tulee ilmi!" tuskitteli hän, "sen täytyy tulla ilmi, sitä ei voida enää salata!"
"Miksi ei?" kysyi talonpoika. "Nyt on sopiva aika lähettää tyttö pois kotoa. Minä takaan, että hänet voidaan ilman pelkoa lähettää palvelukseen kaupunkiin. Ja sen varalle, että hänen lähettämisensä syytä alettaisiin kysellä, on hyvä selitys olemassa; tämä rakkaussuhde ei meitä miellytä, nuorten täytyy erota."
"Olet oikeassa, Josef. Mutta ajattele, että ennenkuin tämä tuuma ehditään toteuttaa, voivat ihmiset sekaantua asiaan ja tehdä kysymyksiä, ja jos tyttö itse ei saa mitään rauhaa, vaan kysyy syytä sinulta itseltäsi…?"
"Sitä en tahtoisi", mutisi Reindorfer epäröiden, "en voisi valehdella hänelle vasten kasvoja, enkä olisi velvollinen muiden syntien tähden kiusaa kärsimään! En soisi hänen kysyvän. Niin, minä en voisi."
Hän kääntyi ja meni.