TAAVETTI. Eihän se nyt niin paljon se ole, joka minua suututtaa. Sillä niinhän olla pitääkin, että kunnialla on oltava. Ja vallan oikein sinä siinä menettelit, että pidit puoliasi, sitä en yritäkään kieltää! Sillä sellainen tyttö, joka ei sitä tee, sellainen tyttö ei kelpaa kunnon pojalle. Mutta sinä piditkin minua narrinasi!
LIISA. Loruja! Olenko minä pitänyt sinua narrinani?
TAAVETTI. Etkö muka ole? Voitko sitä kieltää? Etkö enään muista, kuinka sinä sanoit minulle, että olin hyvä kyllä sinulle? Ja kuinka minä kysyin, missä voisimme yhtyä?
LIISA. Tottahan minä nyt sen muistan.
TAAVETTI. Ja sinä olit mielestäsi liian yksinäsi siellä nummella.
LIISA. No, niinhän minä olinkin.
TAAVETTI. Ja minä taas arvelin, että maantiellä liikkui liian paljon ihmisiä, ja silloin sanoin minä, että voisimme tavata metsässä.
LIISA. No niin, ja sinähän menit metsään!
TAAVETTI. No tietysti minä menin. Mutta sinäpä et tullutkaan jälestä, sinä annoit vaan minun maleksia siellä ja odottaa ja palella kuin koira, aina kuun noususta hamaan sen laskuun. Niin sydämmetön sinä olit.
LIISA. Ja minä kun säälin sinua niin sydämmeni pohjasta! Enkö minä jälestäpäin pyytänyt sinua varomaan kylmettymistä? Enkö ehkä sanonut sinulle että mieluummin kiipeisit sinne mäelle päivällisaikaan, jolloin aurinko kuumimmillaan paahtoi?