TAAVETTI. Niin koira vie teitkin. Ja sinne minä kiipesinkin, ja kuuma siellä oli kuin helvetissä. Vaan se, joka ei tullut sinnekään, se olit sinä se!
LIISA. Etkä sinä sitä valittanut!
TAAVETTI. En, olisipahan puuttunutkin, että olisin antanut sinun narrata itseäni vielä myllynpuroonkin, jäähdytelläkseni itseäni sen kyydin jälkeen! Senkin vietävän letukka! (Polkee jalkaansa.) Mutta nyt se onkin loppu!
(Kääntää hänelle selkänsä, — katsoo sitte vastahakoisesti, olkansa yli, häneen. — Liisa purskahtaa nauruun; samoin Taavetti.)
LIISA. Mutta rakas Taavetti! Ellei rakkautesi sietänyt vähän kylmää ja lämmintä, silloin ei siitä ollut paljo mihinkään! Mihin sitä sitte saattaisi luottaa?
TAAVETTI. Vaikka itse piruun, vaan ei sinuun.
LIISA. Saanko kysyä sinulta yhtä asiaa?
TAAVETTI. Mitä sitten?
LIISA. Niin tuota — jos metsässä mielestäsi oli niin kylmä, miksi sinä herran nimessä et sitte mennyt kotiin.
TAAVETTI. Miksikä en mennyt kotiin?