LIISA. Niin no, et sinä ainakaan sitä sanonut. Vai sanoitko ehkä?
TAAVETTI. En, en kiellä sitä; olin niin tyhmä että luulin sinua tyhmemmäksi kuin olitkaan. Mutta nyt minä olen tullut viisaammaksi.
LIISA. Eipä sitä ainakaan huomaa.
TAAVETTI. Vähät minä siitä välitänkään. Palttua minä kaikelle akkaväelle annan. Sillä te olette semmoisia, että luulette jokaista tyhmäksi, joka ei heti teidät nähtyään selkäänsä kyyristä ja mangu kuin kollikissa maaliskuulla. Tehköön sen ken tahtoo, vaan minäpäs en teekään. Sillä kun minä sieltä läksin ja muutin näille seuduille, niin jopa minä vannoin, että jääkööt nyt jo niin tytöt kuin rakkaudetkin, ikipäiviksi. —
Sillä Tuupaiskan Liisa, näet, hän oli ainoa, joka johonkin kelpasi. Ja koska hänkin niin hävyttömästi käyttäytyi, niin jopa ei kannata toisten kanssa yrittääkään. Sillä hänen vertaistaan tyttöä ei löydy koko maailmassa. Ja se, joka ei hänelle kelpaa, se ei kelpaa mihinkään. Jättäköön hän vaimoväet rauhaan. Niin minä ajattelin ja niin minä vannoin ja sen valan aijon pitää, niin kauvan kuin elän.
LIISA. Johan sitä tämmöistä kuullessaan vallan ylpeäksi yltyy.
TAAVETTI. Ylpeä olit, totta vie, ennenkin. Vieläpä riittämään asti.
LIISA. Kuinka voit ajatella niin pahaa minusta? Ja minä kun olen niin ystävällisesti ajatellut sinua, aina siitä saakka kun erottiin!
TAAVETTI. Paitsi milloin ajattelit jotakuta toista, niin!
LIISA. Sitä en ole koskaan tehnyt, Taavetti!