TAAVETTI. Voitko sen vannoa? Voitko vannoa, että olet ihan se sama kuin erotessammekin.
LIISA. Sen voin.
TAAVETTI. Voitko katsoa minua silmiin?
LIISA. Miks'en minä sitä voisi?
TAAVETTI. Vanno, että niin on, kuin sanot!
LIISA. Niin totta kuin Jumala minua auttakoon ruumiin ja sielun puolesta! — Mutta nyt sinunkin täytyy kertoa minulle, miks'en minä enään kelpaa sinulle, vaikka sanotkin, ettei minun vertaistani koko maailmassa löydy?
TAAVETTI. Niin se onkin, enkä minä suinkaan väitä, että sinä et olisi hyvä semmoisena kuin olet. Vaan et kuitenkaan ole semmoinen, jommoiseksi minä sinua kuvittelin.
LIISA. Kuka käski kuvittelekaan!
TAAVETTI. Niin, näetkös, kun sinua katselee semmoisenaan, niin vallan sitä yltyy kunnioittamaan herraamme, joka on voinut niin kauniin kuvan kyhätä, niin terve ja reipas, ja niin raikas ja kaunis sinä olet. Ja siitä Liisasta minä arvelin, että hänen vertaistaan saa hakea. Mutta kun minä taas ajattelin, miten sinä minua pistelit ja miten täynnä pirun metkuja sinä voit olla, kun vaan niiksi satut, niin ei liene kumma eikä mikään, jos rupeekin aprikoimaan, että ehkeipä sitä itse kelpaakaan, vaan että kukaties on ruvettava hiukan nöyremmäksi.
LIISA. Sitä sinä ajattelit, niin! Ja sitten sinä nöyristyit niin, että paikalla vaadit, että sinun tyttösi on oleva semmoinen, ettei hänen vertaistaan löydy. Ja suutut, ellei hän tuossa tuokiossa pidä sinua parhaimpana poikana maailmassa.