NYKÄNEN. Minullako? Loruja! Mikäs kiire minulla olisi? Itsehän sinä tahdoit.
TORKKOLA. Vai niin! Tahdoinko? No, kyllä siitä hyvä tulee!
NYKÄNEN. Älä luulekkaan, että minä vähääkään ajattelisin omaa itseäni. Minä vaan ajattelin sitä Leena raukkaa tuolla helvetissä, jolla varmasti on nyt parempi ollakseen meidän rukoustemme tautta. Näetkös, piru ikään kuin pitää häntä kytkettynä pitkissä, hyvin pitkissä kahleissa — justiinsa niin kuin koulupoika kulettelee kovakuoriaista pitkästä langasta. Ymmärrätkö mitä minä meinaan? Ja saipas piru hellittää hieman kahleita, kun me ensi kertaa häntä ahdistimme — niin paljon suunnilleen, kuin tämä lehtimaja tässä on korkea! Ja kun me toistamiseen häntä könistelemme, niin hän taaskin hiukan höllentää, sen verran kuin tuo puu tuossa on korkea, suunnilleen. Ja jos oikein voimasi kokoot ja isket häntä olkasi takaa ja survaiset kaiken ajallisen omaisuutesi järveen — kuvannollisesti, ymmärräthän, — niin saatpas nähdä, että kahleet katkeavat ja sielu raukka vapautuu ja lentää iloisena isän jumalan luo taivaaseen. Ja sieltä ei itse pirukaan häntä enää keksi! — Sitähän minä vaan tarkoitin, lanko, sitä! En muuta mitään.
TORKKOLA. Niin, arvaanhan minä sen.
NYKÄNEN. Ja silloin ei madolla, joka sinua niin kauvan on kiusannut ja vaivannut, ole enää mitään jälellä kalvettavaa. Ja silloin se kuolee nälkään, se kirottu rakkari. Ja silloin te olette vaikeasta synnistänne vapahdetut, sekä Leena että sinä. Se on vissi se.
TORKKOLA. Kunpa vaan niin onnellisesti olisi.
NYKÄNEN. No, siitä hitto vie voit olla varma! (Katsoo hajamielisenä taivaaseen, puhuu koneellisesti edelleen). — Silloin mato taivaaseen livahtaa ja Leena kuolemaan suistuu — — —
TORKKOLA. Sillä laillako se nyt on? Äsken se oli päinvastoin.
NYKÄNEN. Kas nyt mokomaa! Tuuleen tuossa taisin höpistä.
TORKKOLA. No, sen minä takaan. Mitäs sinä siinä niin perhanasti töllistelet?