LIISA. Paljon kiitoksia!
(Istuu pöydän ääreen, vastapäätä häntä.)
TORKKOLA. Noin ikään. Nythän me voimme taas alottaa kuulustelua. Pykälä pykälältä, aivan niinkuin sinä tahdot. Mikä siis on nimesi?
LIISA. Tuupaiskan Liisaksihan ne minua kutsuvat.
TORKKOLA. Vai Tuupaiskan Liisaksi! No vie sun, niinkö tekevät. Ja mistäs sinä tulet?
LIISA. Salokylästä, tiedän mä.
TORKKOLA. Salokylältä? Vai niin. Yhtä kai pitänee. Siellä tosiaankin oli muuan, jota Tuupaiskan muoriksi nimittivät, ellen väärin muista.
LIISA. Ette niinkään, oikein on. Minun äitini se on.
TORKKOLA. Niin, hänet minä hyvin muistan. Pieni ja herttainen tyllerö, pyöreä ja pystynenäinen. Eikös hän kerran ollut täällä meillä eukkoni eläessä? Jumala hänen sieluaan armahtakoon!
LIISA. Olipa niinkin. Sillä, totta puhuakseni, olemme me vähän niinkuin sukua, te ja minä.