NYKÄNEN (Pukkaa häntä kylkeen).
TORKKOLA (Hillitsee itsensä). Tarkoitan näet — — —
TAAVETTI (Nojautuu pöydän yli. Äkäisesti Nykäselle). Pukkaappas häntä vielä kerran, niin kyllä minä sinulle pukkausta annan, ettäs muistat.
LIISA. "Riennäppäs", hän sanoi, "ennenkuin kukaan muu kerkiää. Äläkä ole tyhmä. Hyvän sanan kun sanot, niin saat koko perinnön." Sillä äiti ei ole tyhmä, hän, sanottakoon mitä tahansa. Ja jos minä olisin hänen neuvojaan seurannut, niin vaikeaksipa teille olisi käynyt. Vaan, kuten sanoin, minä en semmoiseen hommaan kelpaa.
NYKÄNEN. Ei, kyllä minä sen asian hoidan —
TAAVETTI. Siltä se kyllä on näyttänyt, jumala paratkoon!
LIISA (Nykäselle). Tekös perinnön otattekin?
NYKÄNEN. Enkä, enhän minä sitä tarkoittanut, ymmärtänet! Tarkoitan vaan, että kyllä minä varon lankoani, ettei hän omaisuuksiaan kauniiseen sanaan vaihda.
TAAVETTI. Kuinka monta "kaunista sanaa" olettekaan itse sen asian hyväksi suustanne laukaisseet Nykänen?
LIISA. Kah, tekös se Nykänen olette? Hyvänen aika, teitä kai äitini sitte tarkoitti, kun sanoi minulle: "ei se helppoa ole" sanoi. "Sillä se vanha kitupiikki Nykänen, hänen lankonsa, on tainnut viime aikoina roikkua siellä aamusta iltaan."