NYKÄNEN (Asettaa päättäväisesti kuppinsa pöydälle). Ja semmoista sinä laulat, lanko. Sitä et voi! Vai voitko kenties? Laula sitte, jos puhtaalla omallatunnolla voit väittää, ettet ikinä ole ollut kenellekään haitaksi! Voitkohan ehkä? Mitä?
TORKKOLA (Joka laulaissaan on noussut jo ensivärssyn aikana, vaipuu takaisin penkille. Synkästi). En — kyllä minä en saa sitä laulua laulaa. —
NYKÄNEN (hiljaa ja hurskaasti). Ettäs sen tietäisit: et sinä sillä tavalla syntisen ihmisraukan sielua vapahda, joka sinun tähtesi helvetin tulessa kituu. Etkä sillä matoakaan kuoleta! Vai luuletko, ettei se muka jälleen henkiin virkoo, vaikka sitä viinalla nukutat? Kyllä se siitä virkoo, ole varma siitä — vieläpä julmasti sittenkin!
LIISA (Ihmeissään heidän luokseen). Mikä ihme teitä vaivaa, isäntä?
TORKKOLA. Ei mikään — ei mitään mainittavaa, tyttöseni. Ja kiitos muuten hyvästä tahdostasi. Mutta, näetkös, se nyt on sillä tavalla, että sinä ja minä emme voi yhtä köyttä vetää. Sinä kyllä voinet sovittaa ja mukautua, sen kyllä uskon. Mutta semmoinen ei käy minulle. Sillä sisimmässä sisässäni istuu ankara ja vanhurskas herra, joka kaiken ilon karkoittaa, — eikä ainoastaan minulta, vaan jopa koko talostakin. Eikä siinä mitään muutosta tule minun elämäni aikana, niin että kyllä minun täytyy sanojasi todella noudattaa ja lähettää sinut pois taas. Ja kaikkein parasta on, että lähdet heti. Taavetti hän voi kappaleen matkaa sinua seurata, kun on työnsä päättänyt, ettei sinun tule ikävä.
LIISA. Täytyykö minun mennä tieheni juuri nyt, kun te aloitte taas iloiseksi tulla? Ja jättää teidät tuon kitupiikin kynsiin?!
TORKKOLA (Huokaa). Niin. Kyllä tässä ei mikään muukaan edessäni ole.
LIISA. Mutta miksi sitten, herran nimessä?
TORKKOLA. Tiedätkös tyttöseni, sinä olet kyllä otollinen sille, jonka sydäntä ei ole mikään painostamassa. Mutta sille, jolla semmoista on, sille kyllä tuo tuossa (näyttää Nykästä) on mies paikallaan. Puoli vuotta sitte herra minulle ensimmäisen varoituksen antoi. Niin terve kuin olin ja aina olen ollut, niin enkös sittenkin saanut halvausta. Ja kun sitte siinä viruin enkä ymmärtänyt, miksi minulle näin kurjasti piti käydä, silloin lankomieheni sen tiesi minulle selittää. Kiireimmän vilkkaa hän silloin tuli luokseni ja sanoi: "lanko, mitäs minä aina olen sanonut sinulle? Sinä haudot salaista syntiä, jota et vielä ole katunut. Liian kevyesti olet erhetyksesi ottanut ja antanut madon halvautua sieluusi, ja huomaamattasi olet siten elämäsi ja sielusi turmellut. Heräjä sinä, milloin vielä aika on. Parempi myöhäinen katumus kuin ei mikään katumus!" Ja oikeassa hän oli! Erään vanhan jutun olin liian kevyesti ottanut. Oikeassa hän oli vallan, — niin oikeassa!
LIISA. Olisitte mieluummin antanut sen vanhan jutun olla oloillaan. Viisaampaa se olisi ollut, kuin antaa tuon kitupiikin omantunnon matoa itseenne tyrkyttää.