TAAVETTI ja LIISA (Tulevat ovesta).
TAAVETTI. Sinä siis lähdet, Liisa?
LIISA. Tietty se. Parasta on, että menen kiireimmän kautta, kun sinäkään et nyt saattamaan pääse, niin ennätän kotiin ennenkuin liiaksi pimenee. Luulenpa, että äidiltä lentää silmät pystyyn kuullessaan, miten perinnön on käynyt! Kyllä hän minut pellolle ajaa, kun saa vihiä siitä, minkä moisen aarteen minä sain.
TAAVETTI. Kunpa hän sen tekisikin, Liisa! Silloin sinä tulet minun luokseni!
LIISA. Niin tulenkin. Vaan mihinkä sinä nyt ryhdyt? Etkö tahdo jäädä tänne kauvemmaksi?
TAAVETTI. Piru tänne jääköön, kun ukkovaari antaa lankonsa tuolla tavoin itseään hanssata. Näetkös, miten hyvä oli, että me kaksi yhdyttiin ja taas sovittiin. Jos olisi ollut asiat niinkuin ennen, olisin antanut palttua kaikelle ja livistänyt tieheni heti paikalla. Mutta nyt, kun minulla on sinustakin huoli pidettävä, nyt kyllä varon, että ensin saan hyvän palveluspaikan.
LIISA. Tee se. Vaan älä niin äkkipikaa, että ukkovaaria pahoittaisit.
Sillä hän pitää sinusta ja sinä hänestä.
TAAVETTI. No, niinhän se on.
LIISA. Minun käy häntä niin sääli. Minä niin mielelläni auttaisin ja lohduttaisin häntä. Vaan hänpä ei anna siunaaman rauhaa siihen. Kyllä minä hänet tolalle saisin. Etkös luulekin!
TAAVETTI. Rakas kultaseni, sinäpä se juuri ihmisen iloiseksi saatkin!