Kappalainen nyökäytti päätään, työnsi viivottimen kirjanmerkiksi lehtien väliin, paiskasi nidoksen kiinni ja nousi ylös. Vasta nyt, seistessään tytön edessä, suuntasi hän epävakaiset silmänsä häneen. Tyttö katsoi häneen arkailevasti; sitten painoivat molemmat katseensa alas ja silmäilivät, kuten ennenkin, lattiaan.
Kappalaisen ääni kuului töykeältä ja puhe epäystävälliseltä, kun hän lausui: "Mene edeltäpäin kirkkoon ja kokoa vielä hiukkasen ajatuksiasi, minä tulen pian perässä."
Kun tyttö yksinään astui tyhjään kirkkoon ja yksin hänen hiljaiset askeleensakin kivilattialla saivat heräämään kaiun, joka vähitellen värähtelevänä ja valittavasti hukkui korkeisiin holveihin, silloin katsahti hän arasti ympärilleen, hengitti raskaasti ja painoi molemmat kätensä sydämelleen.
Nuori pappi astui tytön ohitse sakastiin. Hän pukeutui valkoiseen messupaitaan, levitti hartioilleen pappisviitan ja asetti myssyn päähänsä; sitten lähti hän rippituoliin; vasemmalla kädellään piteli hän nenäliinaa kasvojensa edessä, oikealla hän teki ristinmerkin tytön yli ja kallisti korvansa aitaukseen päin, jonka takaa nyt alkoi kuulua kuiskailua ja hiljaista suhinaa.
* * * * *
Liina on välttämätön tarvekapine. Silmänsä pitää pappi suljettuina, ne eivät ilmaise mitään, mutta alemman osan hänen kasvoistaan peittää liina; hyvä, jos ei sen tarvitse verhota muuta kuin hienoa hymyä lapsellisten sielujen yksinkertaisista tunnustuksista, mutta ei järkyttävää kummastusta, äkkinäistä kauhistusta, tärisyttävää inhontunnetta aavistamattomista paheista, rikoksista ja ilkitöistä.
Tähänastisten rippilastensa tunnustuksia kuullessaan ei kappalainen Sederl tosiaankaan olisi liinaa tarvinnut. Hänen luokseen oli neuvottu tuollaisia vanhoja naisia, jotka kroonillisen sieluntuskansa vuoksi joka viikko juoksivat kirkkoon ja suututtivat monta herännyttä pappia; sitäpaitsi oli hänen oltava apuna koululapsia pääsiäisrippiin vietäessä. Ne synnintunnustukset, jotka hän sai kuulla, eivät silloin olleet suinkaan järkyttävää laatua, mutta hän olikin toiselta puolen hyvin vakava mies, joka ei voinut ottaa mitään tunnustusta kevyeltä kannalta, vaan käsitteli jokaista kaikessa laajuudessaan ja kantavuudessaan; senvuoksi riensivät vanhat vaimot hänen luokseen, kun sitävastoin pojat ja tytöt vain opettajain neuvosta astuivat hänen rippituolinsa eteen ja jos se jollain tavoin kävi laatuun hiipivät jälleen hiljaa pois. Se oli jonkinlainen koulurangaistus, kun piti käydä kappalaisen Sederlin luona synnintunnustuksella.
Mutta mitä nyt, jolloin hän ensi kertaa istui tuossa pienessä kyläkirkossa rippiä kuulemassa, tuli katumuksen ja synnintunnon heräämiseen, niin ei se ollut yksitoikkoisesti luettu, "rippilistasta" kokoon haalittu lapsen tunnustus, ei hermoheikkoisen vanhuksen itseä kiduttava, huokauksien säestämä lörpöttely; se oli kypsyneen olennon tunnustus, olennon, joka oli tietoinen syntisyydestään, itsensä syyttäminen, joka kaikissa kohdissa pysytteli oikeassa ja joka lausuttiin, vaikkakin sammaltamalla, kuitenkin mitä kuivimmalla luettelemisen äänellä.
Kuuma ja kylmä vaihteli nuoressa papissa. Häntä kiihdytti tuo siveellisten heikkouksien ja rikoksien paljastus, jota ei verhonnut minkäänlainen häpeän liikutus, hän unohti ohjesäännön määräyksen, ettei rippiä kuullessaan saanut antaa häpeän vaikuttaa itseensä. Ensi kerran oli hänellä tilaisuus silmätä ihmisen sydämen syvyyteen, eikä hän huomannut siellä luotettavaisuutta eikä uskollisuutta; hän ei aavistanut, kuinka vähän sellaista yleensä maailmassa esiintyi ja tuli näkyviin ja kuinka sen jo hentona taimena vieraat tylysti polkivat jalkojensa alle, tai miten se omin käsin, ajattelemattomasti tahi epätoivoisesti, juurineen temmottiin pois, kun se kuitenkaan ei ollut kenellekään hyödyksi eikä nautinnoksi.
Hän antoi liinaa pitelevän kätensä vaipua alas, katseli vihaisin silmin aitauksen teräslankaverkon läpi ja alkoi kiivastua.