Siihen hän oli varustautunut ja kuitenkin teki tämä varustautuminen ripin hänelle opettavaksi ja jätti mitä pysyvimmän vaikutuksen hänen mieleensä.
Helena tuijotti häneen ensin kauhistuneena, sitten alkoivat hänen silmänsä himmetä kyynelistä. Sammaltelevan hämmennyksen vallassa kertoi hän selittäen ja valaisten menettelyänsä, jotta se näyttäisi paremmalta, esiintyisi lievemmässä valossa, mutta aina hänellä lopuksi oli vastassaan huono tahto, rangaistava heikkous, joille hän oli antanut perään ja jotka hänelle itselleen olivat selittämättömiä ja nyt näyttivät aivan kuin paholaisen vaikuttamilta. Valittaen väänteli hän käsiään, puhkesi suonenvedontapaisiin nyyhkytyksiin ja hieroi otsansa verille rippituolin veistokoristeluja vastaan.
Silloin valtasi nuoren papin äkkiä kuten ilmestys tietoisuus siitä, minkävuoksi hän, jonka viransijaisena hän nyt oli, ei ollut kutsunut luokseen paatunein tai koskemattomin sydämin elämän kukkuloilla vaeltavia, vaan johdatusta ja lohtua tarvitsevaisia, lapsia, väsyneitä ja raskautettuja ja synnintekijöitä, ja minkävuoksi vanha maailma perustuksiaan myöten tuli järkytetyksi siitä uudesta sanomasta, joka ankaran lain asemasta lupasi rakkautta, rangaistuksen sijaan armoa.
Ja nyt alkoi kappalainen puhua rauhottavasti ja lohduttavasti, ja mitä hiljaisemmaksi tuon hänen edessään polvillaan olevan tytön nyyhkytys kävi, mitä enemmän hänen kokoonkyyristynyt ruumiinsa suoristui, mitä kiihkeämmin ja luottavammin hänen katseensa kiintyi pappiin, sitä vakuuttavammaksi ja vaikuttavammaksi tuli tämän puhe eikä hän milloinkaan ollut, niin kokonaan tietoisena tehtävänsä tärkeydestä, julistanut anteeksiannon kaavaa juhlallisemmin ja hartaammin.
Kun pappi astui pois rippituolista ja tuo nuori, kaunis nainen katsoi häneen kalpein, tyynin, hurskain kasvoin, silloin olisi hänkin voinut sanoa: "Joka teistä on synnitön, hän heittäköön häntä ensin kivellä; mene ja älä silleen syntiä tee!" Hänen rintansa kohoili voimakkaasti. Hän kumartui eteenpäin. Pyhä vakavuus oli hänen kasvoillaan ja hänen silmistään kuvastui lempeys ja tyyni rauha, ikäänkuin näkisi hän asiat kaukaisen maailmantakaisen auringon valossa, näkisi ne kaikessa kurjuudessaan ja ikuisessa muuttelevaisuudessaan. Sillä hetkellä oli tämä ruma ihminen kaunis; kaunis, sillä henkevöitynyt muoto peitti hänen kasvojensa tyhjyyden ja mitättömyyden.
Hän astui tytön luo, mutta Herransa ja Mestarinsa sanojen käyttäminen tuntui hänestä kuitenkin häväistykseltä. Hän kosketti kevyesti kädellään tytön päätä ja käski hiljaisella äänellä hänen nousta ylös ja mennä pois.
Helena syöksähti nopeasti pystyyn ja juoksi kirkonovelle, kappalainen sulki sen hänen perässään, astui sakastiin, jossa hän nopeasti riisuutui juhlatamineistaan, ja meni sitten ulos pienestä takaovesta.
Alkoi hämärtää.
Kirkon takana kulki tiheän pensaikon läpi kapea polku, muutaman askeleen pituinen, ulottuen herranhuoneen muurin alimpaan nurkkaukseen. Siellä nojautui tuo nuori pappi kiviröykkiöön ja katseli kauas kuolleiden leposijan ylitse. Muutamia tähtiä välkkyi kukkuloiden yläpuolella.
Ja tuolla mittaamattomassa avaruudessa, kaiken takana, jossa ei enää mikään tähti kierrä, hallitsee se joka saa myriaadit tomuhiukkaset loistamaan, hehkumaan, kieppumaan, joka pakottaa kaiken itseään kohden ja jonka luo kaikki tomu pyrkii, kuollut niinkuin eläväkin; tuo ainokainen voima ja valta, joka autioissa tähdistöissä antaa kivien kaikua ja asutuissa herättää elävän hengen ja joka välittömästi koskee meihin silloin kun jokin ylevä, jalo, mahtava tunne valtaa sielumme, josta emme tiedä mistä se tulee, emme tiedä muuta kuin ettei se ole tomusta!