"No hyvä!"
Molemmat antoivat toisilleen kättä.
"Hei! Veto!" Kaikki olutlasit helisivät pöydillä. "Isäntä hoi, nyt parasta esille, se vedonlyöjä, joka voittaa, maksaa kaiken ja todistajat tarvitsevat kostuketta! Knerzhuber olkoon välittäjänä ja selvittäköön asian!"
Tuo näin yksimielisesti sovintotuomarin arvoon kohotettu mies ei millään tavoin ollut kunnioitusta herättävä henkilö, päinvastoin jo nimikin ilmaisi hänet sellaisen suoraksi vastakohdaksi; sillä hänen sukunimensä oli oikeastaan "Huber", mutta hänen täytyi, kuten jokaisen useampia kaimoja omaavan, ottaa siihen joku merkittävä lisäke, ja hän otti etutavun "Knerz", joka merkitsee kasvussa suuresti takapajulle jäänyttä ihmistä. Mutta luonto-äiti tasottelee tavallisesti itse pienet väärintekonsa, erittäinkin jos järkevästi on sille avullisena; Knerzhuber ei tosin ylettynyt kenenkään tasalle, kun he siinä istuivat pöydän ääressä, mutta laajuudessa voitti hän jokaisen.
Tuo pieni, ympyriäinen mies nousi ylös, mikä temppu aina kaikille muille paitsi lähinnä istujille jäi salaisuudeksi, sillä ollen äärettömän lyhyillä, hiukan väärillä säärillä varustettu, ei hän seisoallaan näyttänyt hiuskarvaakaan pitemmältä kuin istuessaan. Hennolla, sirkuttavalla äänellä teki hän yli pöydän kysymyksen: "Mitä siis pannaan vetoon?"
Sternsteinin isäntä vastasi: "Olutjuusto-Martelin kaksi ruskeata hevosta, jotka tuolla ulkona ovat valjaissa vaunujen edessä, yhtä lehmää vastaan minun navetastani."
"Laihinta", virkkoi Martel väliin.
"Ja mikä asia on riidassa?" sirkutti Knerzhuber.
"Olutjuusto-Martelin mielipide on se", selitti Sternsteinin isäntä, "etten minä ole poikani herra ja että hän tulisi panemaan vastaan, jos päättäisin niin, että hänen pitää ottaa Sali vaimokseen. Mutta tätä vastaan väitän minä, ettei Toni niskuroi minun tahtoani vastaan! Ymmärrättekö?"
"No, totta kai, tietysti, sehän on selvää", mutisivat kaikki.