Muuan talonpoika nousi ylös ja työnsi tuolinsa syrjään.
"Mihin nyt? Mihin nyt?" piipitti Knerzhuber.
"No Tonia hakemaan! Kysytään häneltä, myöntääkö vai kieltääkö hän asian, niin sitten on koko juttu yhdessä kädenkäänteessä ratkaistu."
Pikku mies viittasi ojennetulla oikealla kädellään poistyönnettyä istuinta kohti. "Istukaa, istukaa vain paikallanne, sanon minä! Miehet, ensi katsauksella näyttää asia tosiaankin siltä kuin voisi toinen heti paikalla kuljettaa hevoset pois ominaan, tahi toinen mennä tiehensä lehmän kanssa; mutta se on kuitenkin hyvin omituinen vedonlyönti. Todellakin, jos poika sanoo: en, silloin olisi Sternsteinin isäntä hävinnyt, mutta milloin olisi hän sitten voittanut? Sillä sen kautta, että Toni sanoisi: kyllä, ei vielä mitään olisi toteennäytetty; lapsen kunnioitusta ja kuuliaisuutta osottaakseen täytyisi hänen sillä lailla tehdäkin, sillä muutoinhan hänen myöntymisensä ei olisi myöntymistä, ja siitä syystä voisi vasta hänen häittensä jälkeen Salin kanssa — ei ennemmin — Sternsteinin isäntä sanoa omikseen nuo kaksi ruskeata hevosta."
"Mitä sitä hulluja", murahti Sternsteinin isäntä, mutta kaikki toiset nyökäyttivät hyväksyvästi päätään ja Olutjuusto-Martel katseli eteensä niin itsetyytyväisen näköisenä kuin ainakin mies, jonka asia käy aivan toiveitten mukaisesti. Hän vältti katsomasta naapuriinsa.
"Mutta jos molemmat vedonlyöjät pitävät tärkeänä sitä", jatkoi Knerzhuber jälleen, "että asia saa ratkaisunsa ennenkuin nousemme tästä istualta, niin olisi minulla eräs ehdotus tehtävänä."
"No puhu", huusi joku.
"Annahan kuulla", murahti toinen.
"Kun nuo kaksi isää lyövät kättä sen asian päälle, että he jonkun määrätyn ajan kuluttua tahtovat sallia lastensa pitää häitä — mutta se täytyy olla ihmisille mahdollinen aika tarkalla tiedonannolla vuodesta ja päivästä — niin on se pidettävä kunniallisena kihlauksena, ja kun sitten poika asiaan ja aikaankin on suostunut, niin ei mikään enää voi olla sitä vastaan, että Sternsteinin isäntä ottaa mukaansa nuo vedonpalkinnot tuolta." Tuo pieni mies löi sanainsa vahvikkeeksi kädellään pöytään; sitten hän istuutui — mikä, kuten on huomautettu, ei tehnyt mitään muutosta hänen näössään — ja antoi kummallekin vastapuolelle aikaa miettimiseen.
Muut ravintolassa istujat mutisivat myöntäviä sanoja.