Sternsteinin isäntä oli ojentautunut suoraksi ja hetkisen katsellut kumarassa istuvan Olutjuusto-Martelin selkään. Nyt laski hän kätensä tämän olalle. "No, mitäs sinä siihen sanot?"
"Mitä minun sitten pitäisi siihen sanoa?" ärähti tämä. "Ajattelen voittavani lehmän! Jos menetän hevoset, surettaa minua vain se, että sinä ne saat ja että minä vielä olen avullisena siinä, eikö niin?"
"No, älä nyt hupsuttele! Veto on veto! Ja jos minä myönnyn ihmisille mahdolliseen aikaan vuosissa ja päivissä, niin voit sinäkin sen tehdä."
"Ah, ei, ei, siitä tulisivat juonet!"
"Mitä juonia siinä olisi?" nauroi Sternsteinin isäntä leveästi.
"Voinko uskoa sinua? Voinko uskoa sinua?" Olutjuusto-Martelin täytyi tuntea olevansa erinomaisen arveluttavassa tilassa, niin pontevasti raapi hän korvallistaan. "Jos minun pitää uskoa sinua, niin täytyisi sinun kädenlyöntisi olla senkin vahvistuksena — ja vaikka nuo kaksi jo huomispäivänä yhdessä astuisivat alttarin eteen — että sinä hääpäivän jälkeen asetut tupaasi ja annat nuoren väen jäädä herroiksi hoviin."
"Siihen suostun."
Nuo molemmat vanhukset olivat kauniina kuvana aito inhimillisestä yksimielisyydestä, kun he siinä istuivat puristaen toistensa leveitä kämmeniä sivultapäin vilkuillen toisiinsa vaanivin silmin.
"Siis päätetty", virkkoi Sternsteinin isäntä painavasti, jatkaen sitten tyynemmin: "Sanani pitäminen ei käy minulle raskaaksi, sillä sinä vuonna ja päivänä olen kai jo väsynytkin talonpitoon, — —"
"No siinä se nyt on", huusi Olutjuusto-Martel, "tiesinhän juonia tulevan ilmi! Sinun vanhaan pukinpäähäsi on juolahtanut tuuma, että minun pitäisi pidättää tyttäreni sinun pojallesi, vaikka hän tällävälin tulisi ikälopuksi ja kutistuisi kokoon, siksi kun sinä suvaitsisit häntä tarvita!"