"Eikä sinullekaan, Leena, ei sinullekaan. Kuten olen sinulle sanonut, niin varmaa onkin, —" Hän viittasi taakseen tupaan, josta kuului kaapinovien ja arkunlaatikoiden kolinaa.
Helena kohautti olkapäitään.
"Se oli niin sallittu, sanon minä", lisäsi Toni, puolikovalla äänellä innokkaasti jatkaen puhettaan, "alusta pitäen uskoin, että sen täytyi niin olla. Että samaan aikaan kahden toisen asiat ovat samalla kannalla, mitä se olisi muuta kuin sallimusta?"
"Ja jos niin olisi — niin väliinmeno olisi vain synnillistä ja rauhallinen odottelu paikallaan. Mitä tapahtuman pitää, se tapahtuu kaikesta huolimatta."
"Niin, Leena", sopersi Toni, "odotteleminen on vallan eri asia!"
Nuori vaimo päästi pari heleätä naurahdusta. Sitten sulki hän säikähtäen suunsa ja näytti äkkiä vakavalta. "Siihen olit sinä syypää. Älä pyydä mieliksesi enää mitään tuhmuutta, ensimäisessä oli jo yllin kyllin."
"Leena, minä en suinkaan olisi sinua tästä muistuttanut eikä tässä kaikessa olisi mitään järkeä, ellemme mielellämme olisi pitäneet toisiamme, —"
Helena kutristi kulmakarvojaan; äkkinäisellä pään käännähdyksellä ja silmäniskulla ovelle päin hän kuiskasi: "Hst! Tuolla sisällä on kaikki hiljaista" ja lasta osottaen: "Tuokin kuulee ja osaa jo lörpötellä."
"Sano hänelle, että hänen täytyy antaa minulle suukko."
"Varjelkoon! Hän huutaisi! Hän ei ole sellaiseen tottunut. Hän ei suutele ketään." Helena työnsi takaisin isännän, joka kumartui alaspäin, ja astui itse askeleen syrjään. "Jätä meidät rauhaan."