* * * * *
Sternsteinin hovin emännälle ei pahojen päivien jälkeen tullut hyviä; tosin oli hän jälleen päässyt jaloilleen, mutta nämä osottautuivat hyvin heikoiksi ja kovin pahalla ilmalla kieltäytyivät ne melkein kokonaan tekemästä palvelustaan ja sallivat hänen vain aamuisin laahata itsensä vuoteelta mukavaan lepotuoliin; siten hän päivät päästään istui siihen tuomittuna ja antautui surullisten mietteiden valtaan.
Hänellä oli yllin kyllin aikaa syventyä ajatuksiinsa ja nämä johtivat hänet yhä itsepintaisemmin kalvaviin arveluihin. — Eiköhän hänelle olisi ollut mieleisempää, että isäntä olisi yhä edelleenkin ollut kärsimätön ja epäystävällinen häntä kohtaan? Sehän oli kuitenkin selitettävissä; mutta mistä johtui hänen äkkinäinen ystävällisyytensä? — Mies haki ja kyseli häntä, mutta emäntä tuskin katsahtikaan häneen eikä huolinut vastatakaan moneen kysymykseen. Mies puheli hänen kanssaan kuten jonkun sellaisen kanssa, jonka usein tapaa samojen seinien sisällä, seuranpidon vuoksi, välinpitämättömästi. — Oliko kuvan lahjoittaminen rakkaudentyö? Ja kellekä rakkauden osotukseksi? — Eikö mies nyt vietä suurinta osaa ajastaan tuolla alhaalla asuvien ihmisten luona. Oi, ja hän on kaunis, hän siellä. Mikä toi tuon vanhan noidan, — hänelle oli kai sanottu kuka se oli, — niin usein tänne ylös, mikä saa hänet nyt äkkiä pysymään poissa? — Selvää se oli! Joku oli tunkeutunut hänen tilalleen.
Hän koki torjua kaikin voimin tätä ajatusta, hän selitti itsekseen sen tyhjäksi kuvitteluksi, jota voisi puolustaa vain hänen sairaudestaan johtuvalla alakuloisuudella ja mielipahalla; mutta tuli eräs yö, jolloin nuo pahat arvelut osottautuivat tosiksi, jolloin se usko, jota vaimo raukka tähän asti oli koettanut ehyenä säilyttää, usko miehensä myötätuntoisuuteen, armotta temmattiin pois.
Hän oli tuntikausia maannut unta saamatta. Silloin alkoi isäntä äkkiä vuoteellaan mutista ja puhua unissaan puoliääneen. Emäntä kurotti ensin kaulaansa eteenpäin ja kuunteli, sitten nousi hän hiljaa ylös ja hiipi horjuvin askelin aivan vuoteen viereen; hän kumartui nukkujan puoleen, jotta ei ainoakaan sana menisi hukkaan. Hetkisen hän seisoi kuunnellen, sitten kiersi hän kätensä suonenvedontapaisesti yhteen ja lyyhistyi polvilleen.
Siinä asennossa oli hän vielä sittenkin kun tuvassa kaikki jo aikaa sitten jälleen oli käynyt hiljaiseksi. Yhtäkkiä tuli häneen eloa, hän nousi nopeasti ylös lattialta, alkoi hätäisesti pukeutua päästä jalkoihin saakka ja poistui tuvasta. Ensin, portaille saavuttuaan, päästi hän tähän asti yliluonnollisella ponnistuksella pidätetyn huudon kuuluviin. Se kajahti omituisen käheältä ja vyöryi yöllisessä levossaan olevan talon läpi.
Sitten hapuili hän porras portaalta alas polulle. Pihalle saavuttuaan seisoi hän hetkisen paikallaan ja veti syvään henkeään, sitten kääntyi ripeästi nurkkauksen taa ja riensi, melkein juosten, vanhan isännän eläkerakennukselle.
Se ei ollut lukittu; hän astui porstuaan ja koputti ovelle.
Vanha Sternsteinin isäntä nukkui tervettä unta, ja kului pitkä aika, ennenkuin emäntä kuuli hänen sisältä murahtavan: "No, mikä nyt on hätänä?" Vasta uusitun koputuksen jälkeen kysyi hän täysin hereillä ollen: "Kuka siellä sitten on?"
"Minä se olen, Sali."