"Saliko, no älähän ihmeitä!" Kuului vuoteen natinaa, sitten pikaista liikuntaa ja vanhus, ihokkaat ja lyhyt nuttu yllä, ilmestyi avaamaan ovea. "Hyvä Jumala, ei suinkaan vaan ole mitään onnettomuutta tapahtunut?! Sali, mikä nyt on? Mikä sinua vaivaa?" Vaimo oli puhjennut äänekkäisiin nyyhkytyksiin. "Tule sisään, tule sisään!" Vanhus tarttui hänen käteensä, veti hänet kamariin ja pakotti hänet istuutumaan tuolille. "Olehan järkevä, Sali, olehan järkevä! Tuosta en saa mitään selvää. Rauhotu nyt. Jos tahdot saada minua ymmärtämään jotain, täytyy sinun myös puhua. Rauhotu nyt. Minä otan sillävälin tulta." Muutama silmänräpäys myöhemmin istuivat liekehtivän öljylampun loisteessa vanha mies ja kalpea vaimo toisiaan vastapäätä. Isäntä tuijotti valittajaan kulmakarvat kurtussa, vaimo puhui katkonaisin lausein ja vapisevin äänin, ja aina kun puhe keskeytyi vei hän oikealla kädellään esiliinan kasvoilleen ja nyyhkytti sen takana, samalla kun vasen lepäsi vavisten pöydällä. Vanhus tarttui leveillä kämmenillään tuohon lyhytsormiseen käteen ja puristi ja silitteli sitä.
— — —
Oli jo aamu tulossa, kun vanha Sternsteinin isäntä saattoi emännän takaisin kotiinsa. Isäntä jäi alas portaiden päähän kuuntelemaan, kun emäntä oli astunut ne ylös. Siellä ylhäällä ei mikään liikahtanut eikä äännähtänyt. Hän kurkisteli terävästi ympärilleen; ei palvelijoistakaan näkynyt ketään. Hän palasi takaisin eläkerakennukseensa päätään nyökytellen ja puiden nyrkkiä itsekseen.
* * * * *
Kun Toni seuraavana päivänä työn loputtua jälleen oli mennyt tavallista tietään, kutsui emäntä vanhan Kathelin luokseen, jotta tämä avustaisi häntä pukeutumisessa, sillä nyt oli kysymyksessä kyläily.
"Hyvänen aika, minne sitä nyt sitten lähdetään?" kysyi taloudenhoitajatar uteliaana.
"Ei kauas", vastasi emäntä lyhyesti. "Katsoppas onko appiukko jo panettanut hevosen valjaisiin."
Vanhus kurkisti akkunasta ulos ja selitti ettei hän nähnyt appiukkoa eikä vaunuja; maailman parhaimmat silmätkään eivät olisi auttaneet häntä niitä näkemään, mutta jos vaja, johon vaunut oli viety, olisi ollut lasista, silloin olisi hän sen peräseinällä huomannut vanhan Sternsteinin isännän, joka nojasi itseään siihen, tuprutteli piippuaan ja katseli Zwischenbühelin kylään johtavalle tielle.
Ylhäällä tuvassa istui emäntä täysissä tamineissaan, aikoja sitten lähtöön valmiina. Hän ei tahtonut liikutella itseään; mutta kuitenkin hypisteli hän nenäliinaansa milloin toisessa milloin toisessa kädessään, ja silloin olivat vapaana olevan käden sormet aina oikomassa vaatteiden laskoksia, myssyn solmekkeita ja nauhoja, tahi silittelemässä hiuksia.
Hyvän ajan kuluttua tuli vanha Sternstein nurkkauksen takaa pihaan ja pani ajopelit kuntoon; hän työnsi itse niitä takaapäin, kun ne vieritettiin ulos vajasta, hän taputti raudikkoa selkään ja lausui sille pari hyvää, leppeätä sanaa. Sitten astui hän ylös tupaan ja sanoi emännälle: "No, nyt olemme valmiit, lähtekäämme siis!" Hän talutti emäntää pari askelta. "Voi ihmettä, sinun polvesihan vapisevat, tuskin jaksat pysyä jaloillasi. Tule tänne, se on viisaampaa. Ota minua kaulasta kiinni." Hän nosti emännän niinkuin lapsen käsivarsilleen ja käveli häntä kantaen notkuvin säärin poikki lattian, portaita alas, läpi porstuan ja nosti hänet vaunuihin. Itse istuutui hän emännän viereen, tarttui ohjaksiin ja hiljaa ja tasaisesti pani ajopelit liikkeelle.