Palvelijat jäivät vain niin kauaksi aikaa epätietoisiksi siitä, minne matka suunnattaisiin, kunnes vaunujen nähtiin kääntyvän sillan tuolle puolen kylän alapäähän. Silloin pidettiin selvänä, että emäntä oli menossa pyhänkuvaintekijän luo itsekin kerran katsoakseen tilattua kuvaa.
Jo kaukaa huomasi vanha isäntä Zinshoferin vanhuksen, joka lapsi käsivarrellaan käveli viimeistä edellisen ja viimeisen majan välistä matkaa edestakaisin, vartijan tavoin. Kun vanhus kuuli vaunujen saapuvan, jäi hän seisomaan, kurkisteli hetkisen silmilleen asetetun kätensä alitse tulijoita ja antoi sitten lapsen liukua sylistään maahan työntäen hänet puunleikkelijän pihaan ja juosten kiireesti omaan asuntoonsa. Isäntä hymyili vahingoniloisesti. Pyhänkuvaintekijän majan edustalla veti hän ohjakset tiukalle, sallien hevosen ottaa vielä yhden askeleen, jotta hän ajoistuimelta saattoi nähdä tupaan, ja kun hän huomasi miehen siellä seisovan työpöydän ääressä, huusi hän tälle: "Hei, Muckerl, tuleppas hiukkasen ulos! Emännällä olisi sinulle jotain asiaa. Hän osottaisi kyllä mielellään sinulle sen kunnian, että tulisi sisälle, mutta hänellä on niin heikot jalat. Ole siis niin hyvä." Näin sanottuaan astui hän alas vaunuista, heitti ohjakset nuorelle emännälle ja meni viimeiseen majaan; kun hän astui sisälle sinne, seisoi keskellä tupaa nuori isäntä, kädet housuntaskuissa, ja murahti: "No, mitä nyt?"
"Ei mitään", virkkoi vanhus pilkallisella ystävällisyydellä. "Ei lainkaan mitään, Tonerl. Loppu vain tehdään sinun salaisista käynneistäsi. Vaimosi puhelee juuri tuolla ulkona pyhänkuvaintekijän kanssa." Kivistävä ja hellittämätön ote, kuten rautakynsien puristus pidätti paikallaan Tonin, joka oli aikeissa syöksyä ovesta ulos. "Ei mitään huomion herättämistä! Ei mitään huomion herättämistä tässä saa tulla. Sehän on sinullekin järkevintä, heittiö!"
"Kuka konna", sanoi satimeen joutunut hampaitaan kiristellen, "on minut pettänyt?"
"Ei suinkaan se ole konna, joka varottaa ihmisiä onnettomuudesta, jottei se yllättäisi heitä vallan äkkiarvaamatta! Mutta tällä kertaa sattuu se paikalleen; sinä itse olet unissasi puhunut enemmän kuin sinulle itsellesi ja muille on ollut mieliksi."
Nuori isäntä katsoi pelästyneenä vanhukseen; sitten päästi hän lyhyen, katkeran naurahduksen ja mutisi: "Se on totta, minun olisi myöskin pitänyt siirtää tupani kauemmaksi."
Sillävälin oli Muckerl astunut majan edustalle vaunujen luo.
"Jos olet mies", virkkoi emäntä, "niin vartioi myös asiaankuuluvasti vaimoasi. Tiedätkö missä hän tällä hetkellä on?"
Puunleikkelijä tuijotti häneen.
Emäntä kumartui istuimeltaan pyhänkuvaintekijän puoleen ja alkoi kuiskailla hänelle, ja mitä kauemmin emäntä puhui, sitä kalpeammaksi tuli mies, sitä suonenvedontapaisemmin hänen sormensa kiertyivät ajoistuimelle asetetun rautasauvan ympärille; vasta sitten kun vaimo yhä kovempien nyyhkytysten keskeyttämänä ei enää voinut mitään sanoa ja kun hän, peittäen kasvonsa nenäliinallaan, vaipui taaksepäin, veti mies vapisevat kätensä tuelta pois, kääntyi lähteäkseen ja horjui majaan.