"Niinpä lähdenkin, tiedät että tulen saapuville kun minua tarvitset."
Helena juoksi ovelle. "Ota lapsi luoksesi!" Hän työnsi pikku
Muckerlin vanhuksen luo ja kun hän palasi takaisin vuoteen ääreen,
heräsi mies ja ojensi hänet huomatessaan torjuvasti kätensä esiin.
"Pois, pois", huohotti mies, "pois luotani sinä."
Vaimon oli jonkun verran ponnisteltava ennenkuin sai molemmin käsin tartutuksi hänen vastahakoiseen oikeaan käteensä ja pidetyksi kiinni siitä. "Muckerl, älä ole narri, jonka kustannuksella muut pitävät lystiä! Sternsteinin vanha isäntä on jo pitkät ajat ollut minulle vihamielinen ja emäntä kai vielä häntä siihen kiihottaa ja kuvittelee ties Jumala mitä." — Puunleikkelijä kääntyi seinään päin. "Muckerl", huudahti Helena, "tuota en kärsi. Sinun täytyy kuunnella minua!" Hän pudisti kiihkeästi Muckerlia käsivarresta. "Katso minuun!"
Silloin käänsi mies hitaasti riutuneet kasvonsa häneen päin. Joka ainoa veripisara oli niistä paennut, piirteiden jäykkyyden ja velttouden vuoksi näyttivät ne sisäänpainuneilta, vääntyneiltä, kurjilta; suupielet vain tuskin huomattavasti värähtelivät, mutta kosteakiilteisistä silmistä työntyi esiin terävä, läpitunkeva katse: Mitä puhuminen enää hyödyttää?
Ja näihin silmiin tuijottivat nyt tyhjin, mitään puhumattomin katsein vaimon silmät, vaimon, joka vain huolehti siitä etteivät silmänkannet painuisi alas, vaikkakin ne hiljaisin nykäyksin värähtelivät, ja äänellä, jonka sointu oli niin eloton ja kaiku niin käheä kuin irtautuisi kiinnitakertunut kieli kitalaesta, sanoi hän: "Tiedä se, että olin sinulle uskollinen!"
Tuska ja viha väänsivät miehen kasvot rumaan irvistykseen: hänen vihainen hymynsä näytti vähän yksinkertaiselta, ja hän löpersi kuin lapsi sanoessaan: "Vaikka olisitkin vaimonkunniasi säilyttänyt, niin siitä en välitä! Sillä tavoin uskollinen on jo sellainenkin, jolla ei mitään sydäntä ole, kuten ei sinullakaan minua kohtaan; en tiedä liekö jotain toista kohtaan! — Olet ajatellut, etten minä suinkaan kauan tule olemaan tielläsi, — samoin kuin tuo toinen ajattelee omastaan! — ja se että sinä sitä odotat, se on uskottomuutta, — ellet sinä enää ole jaksanut sitä odotella, — se ei voi tehdä pahemmin kipeätä, — kun kerran tietää saman katon alla oman vaimon toivovan miehelleen pikaista kuolemaa!"
Helena puhkesi kyyneliin.
"Mitä itket?" kysyi mies kohottautuen ylös. "Siihen olisi mielestäni kai nyt minulla vuoro; mutta sitä mielihyvää en sinulle osota ja sitä iloa en sinulle tee!" Hän heittäytyi pitkälleen, hautasi päänsä tyynyihin ja nyyhkytti ääneen.
Nuori vaimo tarttui molemmin käsin hänen olkapäihinsä.
"Älä koske minuun!" huusi mies torjuen. "Tahdon itkeä itseni väsyksiin! Pois! Ulos! Sulje ovet, tuolla ulkona portinpielessä on sinun paikkasi. Pidä vaari ettei kukaan tule lähelle ja huomaa mitä täällä ympärillä ja sisällä tapahtuu. Minä en siedä mitään kyselyjä enkä mitään pilkkaa." Hän viittasi kiihkeästi vaimoaan poistumaan.