Tämä kääntyi poispäin ja astui ulos, sulki ovet perässään ja istuutui majan edessä olevalle kiviportaalle.
Liikkumattomana, kyynärpäät polvien varassa, pää käsien välissä, kyyrötti hän siinä. Yhä enemmän näkyviin tuli hänen suunsa, yhä leveämmälle aukenivat hänen huulensa, joiden takaa virtasi vettä.
Hyi! Hän sylkäsi.
Hirveätä hullumaisuutta! — Miten kurjaa on olla nainen. Ja sitä hän ei myöskään millään tavoin toivonut, että olisi ollut mies.
XX.
Sunnuntaina oli Helena aikeissa lähteä pois kirkosta yksin, kuten oli tullutkin; astuessaan leveitä kiviportaita alas yhtyi Maznerin Sepherl hänen seuraansa ja lausui: "Hyvää päivää, Helena, olen kuullut miehesi makaavan hyvin huonona."
Helena nyökäytti päätään.
"Arvelen vain", jatkoi tyttö, "että hänestä voit vielä saada aikamoisen ristin; minusta näyttää että hän usein sairastelee."
"En tiedä hänen koskaan ennen maanneen kipeänä."
"Jopa nyt jotakin, olenpa jo kerran ennenkin ollut hänen äidillään avullisena sairaanhoidossa!"