"Älä nyt ole tuhma ja kuvittele sellaista."
"Kylläpähän nähdään, kuka on oikeassa."
"Kuuleppas vain!" huusi tyttö Helenalle, joka oli jäänyt seisomaan kynnykselle. "Eikö hän puhu vallan sillä tavoin kuin kuolisi pelkän uhmailun ja sulan itsepintaisuuden vuoksi?!"
"Rakas Sepherl, jokainen tietää millainen hän on. Mutta istuhan nyt, jotta et vielä vie minulta sitäkin unen hituista, mikä minulla on." [Hyvin tavallinen, taikauskoinen sananparsi: se, joka ei vieraisilla käydessään istu, vie unen toiselta.]
Sillävälin kun Sepherl siirsi tuolin vuoteen ääreen, työnsi Helena oven lukkoon ja jätti molemmat kahdenkesken.
Näin teki hän vast'edeskin eikä milloinkaan tullut heidän seuraansa. Vaikkakin hän hoivaili sairasta kaikella huolella ja kärsivällisyydellä ja istui yöt läpeensä valveilla hänen vuoteensa ääressä, ei tämä kuitenkaan oikein sietänyt häntä lähellään, vaan lähetti hänet monilla verukkeilla pois. Ei hän koskaan pyytänyt Helenalta minkäänmoista apua ja alistui vain vastahakoisesti kaikkein välttämättömimpään, mutta Helena ehätti hänen edelleen, tiesi neuvoa mitä häneltä puuttui tai mitä hän halusi, mikä ei milloinkaan juolahtanut tuon hieman yksinkertaisen tytön päähän, ja Helena pani kaiken mitä tarvittiin nopeammin ja taitavammin täytäntöön kuin tyttö kömpelyydessään; siitä huolimatta oli Muckerl huvitettu Sepherlin seurasta, eikä tämän tarvinnutkaan siinä aivojaan vaivata, sillä tytölle sairas suoraan sanoi mitä hän tahtoi ja mitä tällä oli tehtävänä, niin, oikeinpa hän piti tyttöä hirmuvallan alaisena.
Kun sairas huomasi voivansa joka ilta luottaa Sepherlin tuloon, kielsi hän Helenaa pitämästä järjestystä hänen huoneessaan. Siitä oli Sepherl huolehtiva, ja kun tämä sitten saapui, pani hän "kokoon kasaamisen" tämän toimeksi ja hymyili tytön pulalle ja taitamattomuudelle ja riitelikin usein "oikein aikalailla" hänen kanssaan.
"Ei sinun pidä luulla", virkkoi Helena tällöin Sepherlille, "että minä annan noin huolimattoman komennon juurtua taloon tai käytän väärin sinun hyvyyttäsi. Mutta Muckerl tahtoo nyt kerran sinut kamaripalvelijakseen enkä minä saa siellä sisällä enää tehdä mitään."
"Mutta, rakas Helena", vakuutteli Sepherl, "kuinka voisinkaan sinusta sellaista ajatella?! Sairaat ovat usein kummallisia ja heille on annettava perään."
Yhtäkkiä kävi pyhänkuvaintekijälle kovin sietämättömäksi se seikka, että hänen oli toimetonna maattava vuoteellaan päivät päästään; hän halusi veistellä jotakin, "hyvin pientä" vain, ja Sepherlin täytyi tuoda hänelle työkalut sekä "puunpalikka" — se oli eräs määrätty, jota hän sillä tarkotti; itsestään ymmärrettävästi tarttui tyttö ensin useampaan väärään ja raahasi ne nähtäviksi, ennenkuin hänelle sattui oikea kalu käteen. Näin ajoi sairas hänet varmaankin tusinan kertaa kulkemaan tuvan ja kamarin väliä ja hän juoksenteli kasvot hehkuvan punaisina pitkin majaa.