"Herranen aika, vallanhan tässä voi joutua epätoivoon! Helena, etkö sinä tiedä missä mahtanee olla se käyrä veitsi, jota hän tahtoo? Ja eikö sinulla ole ollenkaan aavistusta missä tuo kirottu puunpalikkakin saattaa piileskellä?"
Helena hymyili. "Sinähän komentelet kuin emäntä talossa. No, älä nyt hupsu tule hämillesi", — Helena taputti häntä poskelle, — "äläkä suutu, enhän minä todella tarkottanut, sanoin vaan leikillä. Tule, etsikäämme niitä yhdessä, niin totta kai löydämme."
Parilla pyörähdyksellä löysi hän halutut kalut ja toi ne Sepherlin käteen; kun tämä oli kadonnut sairaan huoneen ovesta sisälle, sanoi vanha Zinshoferin emäntä, joka tähän saakka päätään pudistellen oli katsellut tuota hyörinää: "Tuostako puhut piloillasi? Sinähän olet kohta aivan mitätön henkilö talossa."
"Mitä sitä tyhjää!" vihotteli Helena. "Jos luulet minun sallivan noin tuhmalla tavalla kiihottaa itseäni, päällepäätteeksi vielä sairasta vastaan, niin erehdyt. Koko tuossa jutussa ei kumminkaan ole mitään perää eikä se voi enää mihinkään viedä; se on kuin mies- ja vaimo-leikkiä lasten kesken, ja suoraan puhuen, minä säälin heitä molempia, minkävuoksi pitäisi minun siis turmella heiltä tuo pienikin ilo?"
Hyvin hitaasti kävi tällä kertaa työ puunleikkelijältä; rupatteluhetkien aikana Sepherlin kanssa pysähtyi se kokonaan ja teos oli huolellisesti kätkettynä peitteen alle.
Lapsuuden ajasta ja varsinkin siitä, jolloin he yhdessä kulkivat kouluun ja sieltä kotiin, nuo molemmat useimmiten puhuivat ja sitä muistelivat ja ihmettelivät miten niin oli käynyt, että he sen jälkeen melkein kokonaan olivat kadottaneet toisensa näkyvistä? Niinpä niin, saman kylän lapsetkin, joista jokainen asuu eri haaralla, hukkuvat helposti toistensa näköpiiristä; vain naapurusten lapsilla on hyvät olot, he näkevät toisensa joka päivä ja voivat aina yhdessä puuhailla. Entisaikaan toivoi Sepherl hyvin usein, että he asuisivat vieretysten, joko Muckerl äitineen yläpäässä tai hän oman äitinsä kanssa alapäässä kylää. Kuka tietää… mutta se ei ollut niin sallittu.
Muuanna iltana istuutui Sepherl jälleen tavalliselle paikalleen sairasvuoteen ääreen. Hän ei kerinnyt vielä kysymäänkään, miksikä peite juuri vuoteen laidalla oli niin merkillisesti pullollaan, kun Muckerl jo nosti verhon syrjään ja näytti veistosta, jonka hän nyt lopultakin oli saanut valmiiksi. Se oli neljännesmetrin korkuinen, tuskainen jumalanäiti, jolla oli Jeesuksen ruumis poikittain sylissään; se oli todellakin "oikein loppuun kiusattu" vaimonkuva ja "tuskista kuivettunut" miesolento; puunleikkelijä oli näet ottanut omat näivettyneet jäsenensä malliksi.
Sepherl tarkasteli sitä kauan miettiväisenä ja virkkoi sitten: "Se on oikea pyhä kuva."
Muckerl ojensi sen hänelle voimattomuudesta vapisevin käsin. "Ota, se on sinulle. Se on minun morsiuslahjani."
"Jumala sen sinulle palkitkoon, Muckerl, mutta sellaisena en kai uskalla sitä vastaanottaa, koska en mitään semmoista tarvitse, sillä en ijässäni mene naimisiin!"