"Jumalan haltuun!"
"Hyvää yötä!"
Kun Sepherl asteli pitkin siltaa, luuli hän kaukaa takaapäin kuulevansa äänekkäästi huudettavan nimeään. Hän seisahtui, kuunteli, ei ainoatakaan äännähdystä; niin jatkoi hän siis edelleen matkaansa. Hän oli peloissaan ja silloinhan helposti syntyy mielessä kuvitteluja. Hän ei ollut nähnyt, että Helena kotvasen kuluttua hänen lähdöstään oli juossut pari askelta pihalle päin ja sitten heti kiireesti palannut takaisin sisään.
Viileän, kirkkaan ilman halki kajahtelivat seuraavana aamuna kirkonkellojen kumahdukset, ja kun Sepherl illalla hitain askelin ja pää painuksissa kulki viimeistä edelliseen majaan kylän alapäässä, tuli hän katsomaan kuollutta miestä.
Päivän perästä he sitten hänet hautasivat.
Kun surevat ja saattajat olivat poistuneet, alkoi vanha Veit, haudankaivaja, heti luoda hautaa umpeen; hänen siirottavat silmänsä ja levällään olevat huulensa tekivät hänet sen näköiseksi, kuin olisi hän tuntenut tästä hiljaista mielihyvää, ja niin olikin laita; joka kerta kun hän sai kaivaa kuopan "jollekin penteleelle", ilahutti häntä ajatus, ettei hän itse ollut se, joka sinne alas joutui.
Ensin kumahteli lohkare toisensa perään arkulle, mutta pian putosi multa äänettömästi ja verhosi hauraana ja pehmeänä ihmisen, joka siellä, kaikista murheista ja kärsimyksistä päässeenä, lepäsi peitettynä. Toisen ihmisen tuskalla alkaa jokaisen olemassaolo ja niin jatkuu samalla tavalla vaivat ja vaivaamiset, aina sattumain mukaan. Joka enemmän tuottaa kuin kärsii tuskia, sitä nimitetään onnelliseksi, ja jonka varat sallivat harjottaa ensinmainittua suuressa määrin, se on kai myös suuri.
Rehellinen pyhänkuvaintekijä oli koko elämänikänsä hyörinyt vain hyvin pienellä maapalasella, — viettänyt siinä iloiset lapsuuspäivänsä, tuon ajan, josta sanotaan ettei ihminen silloin vielä kuulu itselleen vaan muille ja jolloin hän kuitenkin on niin kokonaan oma itsensä ja vapaa niinkuin ei sittemmin koskaan, — viettänyt unelmoivat nuoruusvuotensa, jolloin ihminen pistää maailman säkkiin ja paljastaa sen korkeintaan parhaiden ystäviensä nähtäväksi, tosin vain jokainen oman maailmansa, joka monelle on sattunut tulemaan varsin pieni, — miehuusikäkään ei näyttänyt koituvan huonoksi, tuo ikä, joka jo enemmän tähtää muihin ja jolloin hänen äitinsä ilo oli suurena osana hänen omaansa, — silloin oli yhtäkkiä kaikki lopussa.
Kovakuoriainen, joka lämpimällä auringonpaisteella oli hyppinyt pölyävässä hiekassa, lymynnyt tulossa olevan sateen pelosta tiheään pensaikkoon, tovereittensa kanssa kiistaillut ja otellut, veti äkkiä jalkansa suonenvedontapaisesti kokoon ja putosi puolitiehen kiivetyltä korrelta maahan.
Nyt makaa se velttona, onttona, ei kuori, tyhjä päällys eikä mikään ilmaise mitään kaikesta siitä auringonpaisteesta, joka sitä lämmitti, sadekuuroista, jotka sitä virkistivät, kaikesta siitä kuinka paljo tai vähän maailma hänelle tarjosi.