Sternsteinin hovin emäntä oli kädet ristissä seisonut akkunan ääressä ruumissaaton alhaalla tiellä verkalleen kulkiessa eteenpäin.
Pyhänkuvaintekijän kuolema hämmästytti häntä, hänen omaatuntoaan kalvoi, että hänen vainajalle tekemänsä paljastukset, kansanomaisesti puhuen, olivat olleet nauloja hänen ruumiskirstuunsa; mutta eihän Sali voinut sitä ennakolta nähdä, yhtä vähän kuin hän näki sitäkään, miten se Helenaan oli vaikuttanut, sillä aina tuosta kylämatkasta saakka olivat hänen jäsenensä olleet lyijynraskaat eikä hän ollut voinut ottaa askeltakaan huoneesta ulos.
Nyt oli se ainoa ihminen kuollut, jolta hän rohkeni toivoa todellista apua, jonka oma asia se oli, jolla täytyi olla tahtoa pahan ehkäisemiseen ja jolla oli oikeus ja valtakin siihen. Pahan toivomuksen toinen puoli oli noille molemmille käynyt toteen ja kuten pelottava aavistus valtasi hänet ajatus, kuinka pian saattaisi tulla hänenkin vuoronsa mennä samaa tietä!
Mutta tämä kuoleman kauhu, joka häntä ajoittain värisytti, pakeni välittömästi esiintunkevan pelon tieltä: millaista hänelle nyt mahtoi tulla elettäväksi!
Tämän pelon osottivat tapahtumat liiankin pian varsin oikeutetuksi.
Kun emäntä, avattuaan pyhänkuvaintekijän silmät, tuolla Tonin kotiintuonnilla luuli tehneensä kaiken, niin ei hänen huuliltaan tähän asti ollut päässyt ainoatakaan nuhdesanaa tapahtumasta eikä isäntä katsonut olevan mitään syytä asian kieltämiseen tahi kaunistelemiseen; molemmat vaikenivat lujasti ja elivät, molemmin puolin tuntien itsensä vieraantuneiksi toisistaan, edelleen elämäänsä. Mutta kun Sternsteinin nuori isäntä tuskin viikon kuluttua puunleikkaajan maahanpanijaisista hänen leskelleen osotti lämmintä osanottoa ja ilmotti itsellään olevan aikomuksena tehdä eräs hyvä työ ja ottaa Helena lapsineen kartanoonsa, silloin kavahti sairas emäntä melkein hurjistuneena pystyyn. "Mitä? Hänetkö? Hänetkö tahdot tänne sijottaa? Eikö sulla enää ole niinkään paljon kunniantuntoa rinnassasi, että pelkäisit edes häpeätä? Mutta, Jumala olkoon kiitetty, siinä asiassa saanen toki minäkin vielä sanasen lausua! Ei koskaan, sen sulle sanon, hän tule minun talooni!"
"Älä liiaksi ponnistele heikoilla voimillasi", sanoi isäntä loukkaavalla tyyneydellä.
Vaimo parka naurahti kimakasti ja virkkoi myrkyllisin katsein mittaillen häntä: "Pidätkö sinä muka murhetta minusta, sinä —? Ja mitä varten, jos uskallan kysyä, mitä varten otat sitten tuon juhdan tänne? Mitä hän toimittaa ja ketä hän palvelee?"
"Saat sen heti tietää", vastasi isäntä levollisesti. "Vanha Kathel ei yksin voi tulla toimeen taloudenpidossa ja sairaanhoidossa; mutta pyhänkuvaintekijän leski on paras hoitajatar, minkä saatoin hankkia, hän hoitaa sinua."
"Sekö? Minua? Hän!?" kirkui emäntä raivoissaan; sitten hän vaikeni ja katsoi mieheen suurin, tuskaisin silmin, kiersi kädet toisiinsa ja sammalsi: "Tuonko, tuonko saatoit sinä todellakin minulle tehdä?"