"Älä ole tuhma", virkkoi mies tylysti. "Kun minä sen kerran tahdon, niin se tapahtuu! Sinun on sovittava hänen kanssaan, sillä sinun täytyy hyvittää ennen tekemäsi vääryys tuota raukkaa kohtaan, sinun turha kuvittelusi —"
"Kuvitteluko!?" ärjäsi emäntä, ojentaen nyrkkiin puristuneen kätensä häntä kohden. "Valehteletko sinä? Kiellätkö omat sanasi?!"
Mies veti suunsa leveäksi ja kohautti olkapäitään. "Omat sanani! Todellakin ovat ne omia sanoja, jotka unissa lausutaan! Jos niihin panet jonkinmoisen merkityksen, sinä hullu vaimoihminen, niin täytyisi sinun aamulla etsiä kuuta taskuistani, jos unissani olisin sanonut sen sinne pistäneeni!"
"Puhut sinä nyt perästäpäin järjetöntä tai järjellistä, sen minkä olen kuullut, sen olen kuullut ja siitä mitä suunnittelet ei tule mitään!"
"Sepähän nähdään", virkkoi isäntä. Hän lähti tiehensä, paiskaten oven jälkeensä kiinni.
Ja nyt tapahtui usein, että hän syöksyi ylhäältä tuvasta ulos, komusi alas portaita, haukkui läheisyydessä olevia palvelijoita hävyttömiksi kuuntelijoiksi ja käski heitä menemään töihin, ja kun hän sitten oli palannut takaisin sairaan huoneeseen ja sulkenut oven, tapahtui sen takana tuollainen kohtaus, täynnä kiduttavaa katkeruutta ja julkeata kiivautta, joka toisistaan loitompana olevain kesken on mahdoton ja jolla vain ihmiset, jotka ovat kulkeneet elämäntiensä aivan lähetysten, saattavat sen turmella ja myrkyttää ja jommoisen sattuessa — ainakin osaksi — olisi ollut parempi, että kumpainenkin olisi pysynyt toiselle asianosaiselle koko elinikänsä vieraana.
Ei kenenkään ihmisen sielu ole kokonaan ilman verhoa, ilman suojelevaa peitettä yhteydessä maailman kanssa, ja se on kai hyväkin, sillä kuten ruumiillinen puhdas kauneus on sielullinenkin maailmassa harvinaista; toisen henkilön alastoman sielun kanssa seurustelemiseen, toisen sietämiseen uskaltaa ja voi vain rakkaus ja ystävyys antautua, ja missä nämä puuttuvat, siellä vaikuttaa sielullinen alastomuus karkean, ruumiillisen paljastuksen tavoin loukkaavasti, irstaasti, haitallisesti ja turmiollisesti.
Ei tarvinnut pitkää aikaa ennenkuin jatkuvan torailun aiheuttama ärtymys ajoi sairaan lepotuolista vuoteelle. Hänen vastustuskykynsä oli murtunut ja tuli yhä heikommaksi. Mihin pyyntöihin alistuukaan ihminen, kun on kysymyksessä sen paikan rauhallisuuden takaaminen, jossa hän on ajatellut kuolevansa ja viime päivikseen saavansa osakseen edes hiukankaan sääliä ja osanottoa?!
Helena tuli lapsineen Sternsteinin kartanoon ja näytti tahtovan ottaa sairaanhoidon hyvin vakavalta kannalta, mutta emäntä vältteli tuon nuoren vaimon jokaista kosketusta eikä sallinut hänen istua vuoteensa pää- eikä jalkapuolessa. Alussa tarjosivat Sternsteinin vanhan isännän käynnit hänelle tervetulleen syyn toimittaa hoitajatar kokonaan ulos huoneesta. Silloin makasi hän ja piteli usein tuntikausia laihtuneilla sormillaan vanhuksen karkeata, känsäistä oikeaa kättä kiinni vuodepeitteen päällä; se oli ainoa käsi, mikä hänellä oli pideltävänä ja mistä hänellä oli se usko, että tämäkin piteli kernaasti hänen kättään, kun sitävastoin kaikkia Tonin ja Helenan kädenpuristuksia seurasi tuskallinen tunne, että he molemmat antoivat hänen kätensä liukua alas, — oi, kuinka syvälle!
Kun vanha isäntä tuollaisen sairaan luona käynnin jälkeen asteli pihan poikki eläkerakennukseensa, manasi ja kiroili hän ääneen, niin että jokainen tielläolija saattoi sen kuulla, ja antoi sen ohella pyhänkuvaintekijän leskelle arvonimen, joka kaikessa lyhyydessään merkitsee Vestan papittaren jyrkkää vastakohtaa. Mutta se tapahtui vain yksinomaan hänen omaksi helpotuksekseen, tuottamatta halveksitulle minkäänlaista mielipahaa, sillä tuo loukkaus oli niin suuri, ettei kukaan rohjennut sitä toistaa vasten lesken kasvoja.