Se oli, kuten sanottu, alussa, jolloin Sternsteinin vanha isäntä vietti enimmän osan ajastaan sairaan emännän luona. Vähitellen hänen käyntinsä harvenivat, ja lopulta kului hyvin pitkä aika niiden välillä; siihen vaikutti kaksikin syytä. Hän oli luullut, että miniä toipuisi heikkoudestaan ja pian taas pääsisi jalkeille, ja senvuoksi koetti hän huvittaa häntä, jotta ei hän pääsisi minkäänlaisiin laiminlyönnin ja hylkäämisen mietteisiin, ja pysyttää häntä hyvällä tuulella; terveelle vanhus sitten tahtoi olla apuna tämän oikeuksien säilyttämisessä ja kutsumattomien vieraiden ulostanssittamisessa. Mutta kun hän huomasi emännän yhä riutuvan ja heikkenevän, silloin tuli hän harvoin saapuville ja viipyi vain hetkisen. Hänen asiansa ei ollut katsella tuollaisen hyljätyn olennon kulkua askel askeleelta loppuaan kohden ja sallia itse tulevansa noin välittömästi muistutetuksi omasta lopustaan. Toiselta puolen teki juuri tämä asiain tila Helenan näkemisen hänelle vain sitä sietämättömämmäksi. Niin hätäpäiset kuin kaikki tähänastiset kohtaukset hänen kanssaan olivat olleetkin — satunnaiset, jolloin kumpainenkin tervehtimättä oli pujahtanut toisensa ohi, ja pakolliset sairaan huoneessa, jossa Helena vaieten siirsi hänelle tuolin vuoteen ääreen, pyyhkäisi sitä esiliinallaan ja sitten poistui ovesta, — niin tästäpuoleen väitteli hän oikein tarkotuksella kaikkea ja jokaista tapaamista, koska hän suurella mielipahalla tunsi, miten tuon vaimon läheisyydessä nyrkkejä syyhytti, mutta kuitenkin samalla sanoja puuttui. Miksi tuo kerjäläinen sai hänet ellei juuri pelkäämään niin kuitenkin arastelemaan, sitä ei hän itsekään tiennyt. Niin, tuo tiesi, mitä tahtoi, hän on lujasti pitänyt tarkotusperänsä silmällä, heti ollut valmiina, kun sen saavuttaminen oli kysymyksessä, sen perään juoksemaan tai hitaasti askel askeleelta sitä kiinni koettamaan, ja vaikkakin hänet jo kerran yhdeltä puolen oli "sysätty pois", ilmestyy hän nyt toiselta esiin ja saavuttaa sen! Hän on sen saavuttava. Kova pää ja luja tahto. Ei sellainen kuin muutoin naisilla tavallisesti on. Vaikka paholainen häneltä jalan katkaisisi, nyt, jolloin hän parhaillaan nostaa sitä viimeiseen askeleeseen, niin uskottava on, että hän sittekin osaisi kaatua sille paikalle, johon hän tähtää! — Vain harmia sai enää tuolta ylhäältä sairaan huoneesta osakseen, myrkkyä ja sappea nielläkseen, eikä tuo ihmisparka ollut autettavissa, ei yleensä enää ollenkaan parannettavissa. Vanhus pysytteli sieltä poissa ja sairaan täytyi nyt pitkinä, ikävinä päivinä tyytyä Helenan seuraan. Kun pikku Muckerl tällöin monasti kolkutti ovelle, tullakseen hakemaan äitiään, josta hän joka kerralla sai kovia nuhteita, loi emäntä katseensa ensi aikoina tuosta terveestä, punaposkisesta pienokaisesta kehtoon päin, jossa hänen oma, kivulias raukkansa lepäsi, hänen silmänsä kostuivat ja hitaasti helmeili raskaita kyyneliä pitkin hänen poskiaan. Mutta myöhemmin tuli hän välinpitämättömäksi siitäkin ainoastaan silloin kun hänen miehensä oli huoneessa ja loi himokkaita silmäyksiä tuohon kauniiseen vaimoon ja tämä häntä siitä harmistunein katsein nuhteli, silloin välähtelivät mustat silmäterät, ne seurasivat valppaasti ja hehkuvasti kumpaisenkin jokaista kasvojenilmettä, jokaista liikettä, eivätkä herenneet niitä seuraamasta ennenkuin sinä päivänä, jolloin nämä silmät — täynnä äänetöntä, katkeraa syytöstä, täynnä mykkää, pistävää sydämentuskaa — sammuivat ja Sternsteinin isäntä painoi ne kiinni, kun kuoleva oli häneltä tätä rakkaudentyötä rukoillut.

"Ei sinulla ole paljon hyviä päiviä ollut", virkkoi vanhus. "Olit tosin rikas emäntä, mutta sen ohella köyhä vaimo. Herra suokoon hänen levätä rauhassa ja ijäinen valo hänelle paistakoon. Amen."

XXI.

Minkälaisten muutoksien alaiset kansan mielipiteet ovat, se näyttäytyi Zwishenbühelissäkin, Sternsteinin hovissa sattuneiden tapahtumien johdosta.

Karkea yleisten siveellisten peruslakien ja katsantotapojen rikkominen herättää ensin äänekkään vastenmielisyyden purkauksen molempia syyllisiä kohtaan, mutta pian johtaa yhdessä-elämisen täytymys asian ajattelemiseen, myönnyttelemiseen puolustuskuntoista puolta kohtaan ja nurjuuteen turvatonta kohtaan, johon pahat puheet yksinomaan kohdistuvat ja jota ne seuraavat aina siihen asti kunnes ihmiset, kyllästyneinä häväisemiseen ja koko juttuun tulevat välinpitämättömiksi ja alkavat vähitellen sen unohtaa; kerran vielä — tulkoon sitte uusia virheitä tai ei — leimahtaa tosin vihanliekki jälleen tuleen, mutta silloin alistutaan, katsomatta yleiseen voimassaolevaan lakiin, pitämään tapausta poikkeuksena, jonka kyllä vaaratta saattaa tehdä, koska se vain voi vahvistaa säännön, ja sitä armahtavaisempana lankeaa lopputuomio, mitä jyrkempänä ja lujempana tuo alkujaan kaikkien harmin herättänyt tosiseikka pysyy. Mutta jolleivät totutut ajatustavat eikä alkuperäinen, vastenmielinen tunne pelasta yhteentörmäyksestä, niin vetoaa syytös, jos asia on järkyttävää laatua, lopulta viimeiseen tukikohtaan: kohtaloon; mutta jos asiat jälleen pyrkivät asettumaan tasapainoon jokapäiväisyyden mukana, etsii suuri yleisö kaikella rikkiviisaudella sitä, jonka sekautuminen tuon harmillisen asiantilan aiheutti, ja huomaa täksi uudeksi, lopullisestikin syylliseksi usein henkilön, joka alustapitäen on ollut asiasta ihan syrjässä.

Kun paikkakunnalla huomattiin, ettei Sternsteinin nuori isäntä juuri tuon luvatun kuvan vuoksi niin usein ollut käynyt puunleikkelijän majassa, nousi mieliala voimallisesti tuota "hurskasta, surevaista" isäntää vastaan eikä Helenassakaan havaittu hiuskarvan vertaakaan hyvää; ja aivan "tavattoman häpeällisenä" pidettiin sitä, että isäntä oli saattanut ottaa tuon lesken luokseen hoviin ja antaa hänen oleilla siellä! Sternsteinin emäntä selitettiin "puhtaaksi marttyyriksi". Mutta isäntä saattoi kuitenkin "hiton lailla nipistää" yhtä ja toista, joka tuli liian nenäkkääksi, — ja itse teossa hänellä oli sairas vaimo — niin — niin kyllä — mutta Helenan olisi naituna vaimona kuitenkin pitänyt heti ensi lähentelemisestä karkottaa hänet pois, vaikka olisi mitä seurannut! Tosiaankin, paljon tapahtuu maailmassa ja kaikkialla kuulee kuinka usein vaimo asiaankuuluvasti kohottaa kätensä mutta unohtaa lyönnin. Toisin oli taas silloin kun emäntä hautaan vietiin, silloin eivät ihmiset olleet niinä miehinäänkään ja vaeltavaan saattueeseen liittyi väkeä hyönteisparven tavoin, ja noiden kahden sanottiin, tosin ei vallan suoraan, mutta kuitenkin huomattavasti, "melkein niinkuin ottaneen hengiltä nuo toiset kaksi." Mutta Sternsteinin emäntä oli kuin olikin nyt kuollut ja makasi viileässä mullassa, ja se olikin kai hänelle parhaaksi, kuten toisillekin; elleivät he voineet luopua toisistaan, oli se kai sallimus ja Jumalan armo, että he nyt kunniallisesti voivat päästä yhteen ja täyttää aikomuksensa, ja jos heidän aikanaan olisi sallittu saada tahtonsa perille, niin olisi koko tuo harmi ja kaikki jäytävä sydämen tuska säästynyt. Niin, niin, kaikkeen tapahtuneeseen oli oikeastaan kumminkin vain syypää — Sternsteinin vanha isäntä!

Tuohon tapaan kävivät useimpien ajatukset ja arvelut siitä, mitä oli tapahtunut ja mitä nyt tulisi tapahtumaan, ja vain harvat pysyivät lujina alkuperäisessä ankarassa tuomiossaan, niiden joukossa myöskin kappalainen Sederl; ainoastaan yksi selitti jo alusta pitäen, ettei hän mitään niin kuumana nielaise kuin se tarjottaessa on, nimittäin vanha pastori. Tosin hänkin ajatellessaan tuota "rumaa juttua", — että senkin juuri hänen kirkkoherrakunnassaan piti tapahtua! — veti samettiviittansa arveluttavasti vinoon harmistuneena raapien päätään ja hänen otsansa vetäytyi pahaaennustaviin ryppyihin; mutta syyllisten saattamisen oikeuden eteen jätti hän ihmisten huoleksi ja tuomion sen ratkaistavaksi, jonka silmät milloinkaan uneen vaipumatta näkevät enemmän kuin kaikkien ihmisten silmät saattoivat nähdä! Hänellä oli herkkä tuntemus kansan luonteesta ja tavoista, tarkka tieto sen puheista, ja lopullinen rauha ja sopeutuminen asiassa, joka ei tahtonut "antautua" ei unohtua, ei tullut hänelle odottamatta.

"Ette milloinkaan, ette ikinä, Sederl", virkkoi hän kiivastuneena nuorelle pappismiehelle, "opi ymmärtämään maailmaa ja ihmisiä! Teillä ei vielä ole käytännöllistä silmää. Jos antaisin Teidän nyt toimia sijassani, niin Te varmaankin uhraisitte jotakin eläville vahingoksi ja kuolleille ei miksikään hyödyksi!… Tuhannenvietävän tulimmaista!" Tämä "kirottu lauseparsi" ei millään tavoin kohdistunut kappalaiseen; vanha herra oli varottavalla liikkeellä kohottanut etusormensa häneen päin ja sitten laskenut sen alas painaakseen tupakkaa piipun pesään; nyt singahutti hän sen keltaiseksi käynein kynsin ulos, heilutteli sitä ja puhallellen kivistävää kohtaa jatkoi: "Ptyh, — hyi! Te ette tiedä, kuinka ihmisiltä oikein putoaa kivi sydämeltä, kun joku epäkohta jälleen näyttää tulevan järjestykseen, ja kuinka auliisti silloin kaikki avustavat asian ratkaisua sopivalla ja säädyllisellä tavalla, niin että harmista ja kiertelemisestä tulisi loppu. Sinne ihmisten syliin heittäytyminen olisi Jumalalle ja maailmalle huono palvelus!"

"Teidän korkea-arvoisuutenne", virkkoi kappalainen nousten ylös ja tarttuen vanhaan kirkonkirjaan, jota hän juuri oli huvikseen tutkinut, sekä valmistautuen poislähtöön, "en tahdo väitellä, mutta tuo kaikki on minulle syvimpään sieluuni saakka vastenmielistä."

"Hävetkää sitten myöskin sieluun asti, niin syvälle kuin sitä riittää", virkkoi pastori. Hän pidätti hänet oikealla kädellään ja ojensi vasemman käsivartensa seinällä olevaa ristiinnaulitunkuvaa kohden. "Tuo tuolla ei myöskään ole ajanut luotaan publikaaneja ja syntisiä ja ihmeelliset ovat usein ne tiet, joille hän eksyneet johdattaa, että he eivät kadotetuiksi tulisi! Juuri tällä kertaa tuntuu minusta kuin näkisin hänen armonsa ja viisaan johdatuksensa pohjaan. Sederl, ei niin että rikkoisin sinetin rippisalaisuudesta — mutta sallikaa minun sanoa Teille, että nuo kaksi hän varmaankin armahtavaisuudessaan on säästänyt yhdestä rikoksesta!"