"Se on sinun — ja nyt kai kadut äskeistä epäkohteliasta puhettasi."
"Niinpä tietenkin, sehän ei ollut kun tyhmää lörpöttelyä. Et kai sinä järkevänä miehenä sitä kuunnellutkaan. Minähän muka niin melusin tietäväni jotakin ja voivani tehdä vaikka valan sen päälle! Olisipa se sentään synnillistä noita kelpo ihmisiä ja lihallista tyttärenlastani kohtaan! Eikö olisikin? Olisipa tietenkin! Pormestari, etkö sinä tekisi minulle sen kunnian että hyvän sanomasi muistoksi tyhjentäisit lasin viiniä? Kotona minulla tosin ei ole mitään, —"
"Kiitoksia vain. Minä olen tyytyväinen hyvään tahtoon, sinun kanssasi vähempäänkin. Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, pormestari!"
Se mikä vanhusta nyt ajoi tuvasta ulos ja taas sisään ja kellarista ylös kattoparrujen alle, se ei ollut uteliaisuus eikä levottomuus, vaan ilo uudesta omaisuudestaan. Monta kohtaa, johon hän ennen ei ollut kiinnittänyt huomiotaan, katseli hän nyt vasta tarkemmin; nyt oli jokainen naula pysytettävä paikallaan ja laskettava lukuun. Hän riensi myöskin ulos puutarhaan ja löi puut ja pensaat nähdessään iloisesti käsiään yhteen; mutta kaiken tämän ohella ei häntä hetkeksikään jättänyt se siveellisesti kohottava ajatus, ettei hänen ollut vähintäkään kiittäminen sokeata onnensattumaa, vaan että hän oli kaiken omakseen saamansa — rehellisesti ansainnut.
* * * * *
Hiljainen oli se hääjuhlallisuus, joka pian tämän jälkeen vietettiin Sternsteinin hovissa, kuten hyvin sopiikin sellaiselle morsiusparille, joka lyhyen leskeyden jälkeen solmii toisen avioliiton.
Kovin ihmetellen ja hämmästyneinä seisoivat kunnon zwishenbüheliläiset, kun tuo nuori vaimo astui pois alttarin edestä. Että Helena oli kaunis, se tiedettiin, mutta niin kauniina kuin nyt toisena vihkimispäivänään ei häntä vielä kukaan ollut nähnyt. Ensi kerralla oli hän masentuneena astunut kirkkoon ja samoin sieltä lähtenyt; nyt asteli hän niin ylpeänä ja itsetietoisena esiin, aivan kuin se, mikä hänen osakseen nyt oli tullut, oikeudenmukaisesti olisi ollut tulevakin hänelle, mutta silmänsä piti hän kuitenkin kainosti alas luotuina, ikäänkuin olisi väitellyt kohtaamasta kateellisia katseita ja arastellut sellaisia herättämästä; ja vaikkakin yläpuolella kukoistavia poskia, joiden kuoppia syvensi hiljainen hymyily, loistavat silmät monasti kohottivat säkenöivän katseen ympärilleen, näytti se niin viattomalta kuin lapsen, jonka saavutettavissa oleva ihanuus hetkiseksi on lumonnut. Ei ainoakaan menneisyyden varjo, ei ainoakaan pilvi, joka olisi syntynyt pelokkaasta katseesta tulevaisuuteen, pimitttänyt noita onnekkaita, iloisia kasvoja, ja tuo yksi ajatus, minkä niistä lukea saattoi, nimittäin: "saavutettu!" ei myöskään värisyttänyt jäseniä pidätetyn riemuhuudon tavoin, vaan kätkeytyi hiljaisen iloiseen, itsetyytyväiseen ilmeeseen.
Ihmiset olivat Sternsteinin hovin emännän vuoksi, joka niin itsestäänymmärrettävästi siksi osottautuen oli astunut heidän ohitsensa, kokonaan unohtaneet pyhänkuvaintekijän lesken ja Zinshoferin tytön, ja silloin kun ilkeimmät huomasivat muistuttaa mieleensä aikoja ennen tätä tilaisuutta tapahtunutta "pikku hairahdusta", olivat vaunut pariskuntineen ja vieraineen jo kuulemanmatkan ulkopuolella.
Kutsuttujen joukossa oli myöskin Olutjuusto-Martel, ja hänen tulonsa saattoi vain ihmetyttää sitä, joka ei tarkemmin tuntenut vanhusta eikä siis tiennyt, ettei tämä sallinut minkään sellaisen tilaisuuden päästä käsistään, jossa hän saattoi tehdä haukkumanimelleen häpeää hylkäämällä jyrkästi oluen ja juomalla viiniä — mitä parempaa, sitä mieluummin — ja ottamalla juustoa, jos hän sitä ollenkaan söisi, vain vatsantäytteeksi, ellei mitään parempaa tarjottavaa olisi. Mutta kirkkoon hän ei kuitenkaan mennyt, vaan piti, sillävälin kun vihkimisjuhlallisuus alhaalla kylässä toimitettiin, ylhäällä kartanossa seuraa Sternsteinin vanhalle isännälle, joka samoin pysytteli tilaisuudesta poissa.