Kun nyt uusi emäntä miehensä rinnalla astui juhlatupaan, näki hän noiden kahden vanhuksen istuvan vastapäätä toisiaan. Hän astui uuden appiukkonsa viereen. Loistavin silmin, josta välähti jonkinlainen veitikkamainen ilkeys, ja ystävällisesti hymyillen, jonka nähdessään vanhus kai tunsi ettei se koskenut häntä, vaan oli vastaanväittämättömän kauneuden ylvästelyä, tarjosi emäntä hänelle kätensä. Kun vanhus ei siihen tarttunut, sanoi emäntä hetkisen kuluttua hiljaisella äänellä: "No, nyt minä sitten kuitenkin olen täällä. Ole järkevä. Tahdotko yhä olla minulle vihamielinen?"
Vanhus työnsi oikean kätensä vasemman tavoin housuntaskuun ja kääntyi Olutjuusto-Marteliin päin. "Taas yksi. Olenpa utelias tietämään, kuinka monta emäntää täällä vielä saan nähdä."
Hiusmartoon saakka punastuen läksi Helena pois hänen luotaan.
Kun vanha isäntä vieraspitojen aikana poistui tuvasta, seurasi nuori emäntä pian hänen perässään ja odotteli porstuassa kunnes hän palasi takaisin puutarhasta. "Minä tarjosin sinulle äskettäin kättäni", virkkoi Helena.
"Niinkö?"
"Älä ole olevinasi sokea! Kyllä sinun täytyi se huomata."
"Ehkäpä."
"Sinä kieltäysit ojentamasta minulle kättäsi."
"Etpä sinäkään ole sokea."
"Ihmisten nähden, kaikkien!"