"Entäs sitten?"
"Se on tylyyttä."
"En minä olekaan hienotunteinen."
Vanhus tahtoi astua hänen ohitseen, mutta Helena sulki häneltä tien ja huudahti: "Ei askeltakaan! Sinä kuuntelet, mitä minulla on sinulle sanomista! Luuletko minun antavan kohdella itseäni tässä talossa niinkuin nollaa? Siinä suuresti erehdyt. Opi ensin tuntemaan minut. Koska minulle tänään kirkossa alttarin edessä tuli se ajatus mieleen ja koska kaikki kuitenkin lopultakin on käynyt oikein ja asianmukaisesti, joten olisi mieletöntä entisten tapahtumain vuoksi kantaa vihankaunaa toisiaan vastaan, niin ojensin sinulle käteni, en kerjätäkseni ystävyyttäsi, vaan siinä hyvässä uskossa, että sinullekin se samainen niin kristillinen kuin järkeväkin käsitys selviäisi."
"Aseta sinä kaksi sadinta ja pane molempiin erinomainen silavapala, minä en mene kumpaankaan."
"Älä kuvittele mielessäsi, että tahtoisin pyydystää sinua. Minä vain haluaisin molemminpuolista hyvää sopua. Jos sinä suot minulle sen kunnioituksen, mikä minulle tulee, niin suon minäkin sinulle sen mikä sinulle kuuluu. Jos sinä koettaisit ymmärtää minua, niin koettaisin minäkin tehdä samoin sinua kohtaan. Mutta sinä tahdot toisin, ja niinpä sitten sinulle käyköönkin! Sinun ei tarvitse luulla turhaan minussa niitä ajatuksia herättäneesi, että synti ja häpeä, jokainen paloittelu ja teeskentely, kaikki, mikä minua tänä seitsemän ja puolen vuoden aikana on kalvanut, olisi minulta säästynyt, ellet sinä aikoinasi yhtä sydämmettömällä kuin tarpeettomallakin tavalla olisi asettunut vastustavalle kannalle, vaan jo silloin olisit myöntynyt siihen, mitä et nyt tänään voinut estää! Sinun ei ole turhaan tarvinnut muistuttaa minua siitä hetkestä, jolloin pikemmin kuolleena kuin elävänä hiivin tuota polkua alas ja rukoilin Herraa Jumalaamme, että hän sallisi minun nähdä sen päivän, jolloin voisin maksaa takaisin sinun armottoman korskeutesi. Se päivä on nyt tullut ja minä tahdon sinulle näyttää että se nyt todellakin on käsissä!"
Vanhus katsahti häneen silmät siirollaan ja suu levällään. "Mitä sinä sitten minulle tahdot näyttää? Sinä?"
"Mitäkö sinulle näytän? Sinun eläkeoikeutesi tässä hovissa teen mitättömäksi."
"Sinäkö uskaltaisit —?!"
"Säästä sanasi! Älä unohda kuka sinun edessäsi seisoo. Minun ei tarvitse sallia sinun sanoa itselleni mitään!" Ja Helena käänsi hänelle selkänsä ja astui edeltä tupaan takaisin, vanhan Sternsteiniläisen laahustaessa perässä, nyrkit ojossa, käsivarret raivosta täristen ja raskain askelin.