Mutta tuo suuri suuttumus ei kuitenkaan ollut haitaksi hänen ruokahalulleen eikä juomahimolleen, vaan näytti vain enentävän kumpaakin, sillä hänelle ei maistunut pienet palat eikä kohtalaiset siemaukset, niin että hän, vieraiden lähtöä tehdessä, valittavalla äänellä selitti, että "jalkani jo tahtovat pettää ja silmäni hämärtää". Hänen kuvauksensa tilastaan jätettiin totuudenmukaisena vastaanväittämättömäksi, mutta sen puolustaminen ijäkkäisyydellä torjuttiin pilkallisesti, ja jotkut nuoremmat arvelivat tuona päivänä olevansa juuri yhtä vanhoja kuin hän tai hänen yhtä nuori kuin he. Hän tarjoutui Olutjuusto-Martelin avustettavaksi ja tuo pitkä mies koettikin sitten uskollisesti auttaa turvattiaan pääsemään osotettua tietä pitkin pihan poikki; hänen onnistui välttää kaikki pienet vaarat, ja kun se suuremmissa merkillisellä tavalla meni myttyyn, kesti hän ne sovinnollisesti ystävän kanssa. Hän törmäsi tämän kanssa puoliavointa ladonovea vastaan, ja kun se tästä sysäyksestä ponnahti kokonaan selälleen, syöksyivät molemmat suurella jymyllä ovesta sisälle saranain vääntyessä niin pitkälle kuin saattoivat; pari askelta loitompana kompastuivat he kumollaan olevaan, pestyyn kaivoämpäriin. Tätä yhtä "ennätystä" ja toista "lankeemusta" lukuunottamatta saapuivat he onnellisesti päämaaliinsa, ja siellä sammalteli Olutjuusto-Martel talon kynnyksellä: "Mikä sinä olet — kun nyt vanhoilla päivilläsi — järjetön mies — pitäispä — sinut vielä tänäänkin — pis — pistää — vau — vaununkopan taka…"
Vanha Sternstein riistäysi irti seuraajastaan ja paiskoi hänelle yhtäkkiä muutamia niin kovia iskuja, että hän ääneensä kirkui. Mutta suuttumuksestaan huolimatta ei Olutjuusto-Martel unohtanut, että hänen velvollisuutensa kumminkin oli toimittaa vanhus katon alle, ja niinpä tarttuikin hän uudelleen kiinni, tosin hieman voimakkaammin kuin juuri tarvis vaati, ja kiroten ja jymyten kävi kulku portaita ylös, rytisten ja kolisten kamarin ovelle, ja siellä huomasi Olutjuusto-Martel äkisti olevansa yksin pimeässä. "Sternsteiniläinen" — huusi hän puoliääneen, — "Sternsteiniläinen! Missä sinä olet? No, sano nyt riivattu, oletko siellä!" Vasta hetkisen kuluttua vastasi siihen muutamasta nurkasta kuuluva äänekäs kuorsaus. "Vai niin", tuumi Pitkä tyytyväisenä; sitten katsahti hän tyhjään vuoteeseen arvellen: "Olisipa se kumminkin synti", ja paneutui pitkäkseen siihen.
— — —
Varhain aamulla avautui Sternsteinin hovissa suuren tuvan akkuna, ja
Helena kumartui katsomaan siitä alas kylään päin.
Kevyt usva leijaili vielä alhaalla.
Verkalleen tuli aurinko kukkulan takaa esiin ja alhaalla jokirannalla kävi kaikki valoisaksi.
Pienen kirkon torninristi liekehti, talot ja hökkelit punertuivat ja jotkut akkunat kimmelsivät.
Raikkaasti leyhähteli aamuilma.
Emäntä pyyhkäisi muutamat silmien eteen siirtyvät hiussuortuvat pois otsaltaan.
Kun hän katseli viimeiseen majaan päin, jossa hän oli viettänyt ilottoman lapsuutensa, ja sen viereiseen asumukseen, jossa hän oli elänyt itselleen ja muille taakaksi, silloin ahdisti niiden muisteleminen hänen mieltään kiusallisen, sekavan unen tavoin; mutta täältä ylhäältä katsoen sulivat nuo yksityiset, tien varrella olevat asunnot kuitenkin yhdeksi valoisaksi riviksi ja taustana olevine viheriöine kukkuloineen ja sen yläpuolella kaareutuvine sinisine taivaineen yhdeksi hymyäväksi kuvaksi; omat kokemukset himmenivät ajatellessa yhteistä hätää ja kurjuutta, josta hän oli päässyt pois ja joka syvimmältä asti alhaalta kukkulan juurelta ei ulottunut huipulle, josta hänen nyt kuitenkin oli suotu katsella alas, kuten hän kerran lapsellisessa mielessään oli toivonut ja ikävöinyt.