Ei, ei, ei oljenpunojatar eikä Muckerlkaan voinut "liikkua" täällä Sternsteinin hovissa, jossa he eivät milloinkaan olleet käyneet; heidän täytyi, elleivät maan povessa lepoa löytäneet, "harhailla" kirkkomaalla tai niissä asunnoissa, joissa he elivät ja kuolivat, ei täällä ylhäällä. Se saattoi vaan olla autuas emäntä! Mutta minkävuoksi hän ei, jos hän kerran Helenalta jotakin tahtoi, tullut tähän kamariin, jossa hän pisimmän ajan loppunsa edellä oli viettänyt, tälle vuoteelle, jossa hän silmänsä sulki?
Kova kauhu tärisytti Helenaa, hän pani jalkansa lattialle ja astui pois vuoteeltaan.
Kummitus tahtoo hänet yksin kutsua johonkin yksinäiseen paikkaan eikä suo itselleen ennen rauhaa, vaan tulee yhä tungettelevammaksi ja rajummaksi, kunnes hän tottelee ja seuraa sinne, minne se hänet tahtoo saada!
Ei ollut mitään muuta neuvoa rauhan palauttamiseksi taloon kuin tahtoen tai tahtomattaan mennä sitä "katsomaan", mikä se sitten lieneekin! Mutta pahimmassa tapauksessa, jos kummitus tekisi väkivaltaa, saattoi toki puolustaa itseään. Ja eihän henkiä saa joka päivä nähdäkseen; varmaankin kuulee silloin asioita, joita ei joka ihminen tiedä. — Jos se on entinen emäntä, niin on hänen sanottava, onko häneltä jäänyt maan päälle joku suru, jolta hän ei saa rauhaa, onko jotain tehtävä hänen pelastuksekseen vai ilkeydestä ja kateudestako hän noin "hoveeraa". Surusta pitää hänen päästä vapaaksi ja pelastua; mitä sieluparan hyväksi voidaan tehdä, se tehdään, mutta jyskytys ja kiusanhenki osattaisiin myös ajaa ulos ja karkottaa tiehensä! Ei vähimmässäkään tahdo nykyinen emäntä antaa perään entiselle, vaikka tämä siinä paikassa kahleiden kalistessa ilmi elävänä jumalattomana ihmisenä nousisi maasta ylös! Oi, ilmottakoon vaan mitä tahtoo, ja vaatimuksiin hänen kai on vastattava, mieluummin nyt heti, ennenkuin kauhu tekee hänet kykenemättömäksi ja kun hän vielä on järkensä ja kielensä herra.
"Kaikki hyvät henget kiittävät Jumalaa, Herraa, sano mikä on sinun vaatimuksesi?"
Vielä kerran toisti Helena kuiskaten tuon lauselman. Sitten alkoi hän, raskaasti huokaisten, ottaa vaatteita ylleen. Pantuaan sukat jalkaansa hiipi hän seinäkaapin luo, veti varovaisesti yhden laatikon auki ja otti sieltä vihityn vahakynttilän; ohi mennessään sieppasi hän kenkänsä ja luoden aran katseen miehensä ja lastensa makuutiloille avasi hän oven. Selvempänä kuului tuo kamala jymy hänen korviinsa. Hän seisoi kotvasen aikaa epäröivänä; sitten raapaisi hän tulitikulla muuriin, sytytti kynttilän, otti yhden vihkivesiastian yläpuolella riippuvista vihityistä oksista, ja kastettuaan sormensa veteen ja kolmasti ristittyään ja pirskotettuaan itsensä, lähti hän tuvasta.
Kynttilä ja oksa vasemman käden sormien välissä, samassa kainalossa jalkineet, ja vapaana olevalla oikealla kädellään suojaten valoa hän riensi käytävän läpi portaille, siellä pisti kengät jalkaansa ja astui sitten rappu rapulta varovaisesti alas.
Porstuassa kuuli hän jyskinän kajahtavan ikäänkuin maan sisästä. Sitä seuratakseen oli hänen siis suunnattava tiensä alas kellarikerrokseen.
Koiran ulvontaa kuului pihalta.
Hän painoi kätensä aivan ylös rintaluuta vastaan, sillä ihan kaulaan asti tuntui hänen sydämensä tykyttävän. Hän astui pari askelta eteenpäin, nojautui erääseen ovipieleen ja tuijotti hiljaiseen, kuutamon valaisemaan yöhön.