Vähän matkan päässä oli suuri, ruskea, mustatäpläinen koira, joka piti paksun kuononsa taivasta kohden suunnattuna ja päästi aika-ajoin pitkäveteisiä äännähdyksiä, jotka kuuluivat perin valittavilta.
"Tiikeri", huusi emäntä puoliääneen.
Eläin käänsi päänsä ja tuli kömpelösti hypäten, häntäänsä heilutellen, lähemmäksi.
Helena tarttui koiran kaulanauhaan vetääkseen elukan porstuaan, mutta se ehätti ennen häntä ja pyöriskeli hurjasti hänen ympärillään ja katseli häntä niin tyhmän hyväntahtoisesti kuin ainakin, eikä ainoakaan karva hänen nahassaan ollut pystyssä; mutta paikat, jotka eivät ole oikein turvallisia, saavat koirat pelkäämään ja hevoset arkailemaan.
Tiikeri haisteli rauhallisesti kellarinrappusia, mutta kun emäntä valmistautui astumaan niitä alas, törmäsi se nopeasti edelle.
Helena heitti vihityn palmunoksan taakseen, mitään kummituksia ei ollut tiellä, "elävät" ihmiset harjottivat siellä jotain ilkeyttä ja varmastikin olivat he taloon kuuluvia, minkä saattoi selvästi huomata koiran käytöksestä ja liikkeistä.
Hän oli ehtinyt portaiden puoliväliin, kun alhaalla syntyi eloa; hän kuuli huudahduksen, sekavaa torailua, tärähdyksen seinää vasten, ikäänkuin kivenheitosta, ja koiran tuskanulvonnan, kaikki nopeasti perätysten; sitten törmäsi Tiikeri portaita ylös, juoksi hänen ohitseen ja livahti pysähtymättä porstuan läpi ulos pihalle.
Helena astui nopeasti kokonaan alas ja tuli kellariholviin.
Rohkeus oli taas kokonaan pettämäisillään hänet. Hän huomasi olevansa yksin tuossa tilavassa paikassa. Seinät ynnä kellariin säilöön pantujen astioiden ja muutamien työkalujen ääriviivat liehuivat vapisevassa kädessä pidellyn kynttilän epävakaisessa valossa ja toisesta päästä, likeltä muuria, pilkutti valoa lyhdystä, joka oli maassa, ja siitä kohosi pystyyn kaksi tankoa, joita yhdisti poikkipuu, kuten hirsipuita nähdään kuvattavan.
Nyt kuului sieltä ähkymistä, käsi kohottautui maasta ja harmaantunut pää ja häränniska tuli näkyviin…