Nyt ei ollut enää puhettakaan mistään kummituksesta. Hirsipuu oli tikapuitten pää, joka pisti esiin eräästä kuopasta; sen reunalla oli lyhty ja lähellä, multaläjän päällä, oli lapio, ja olkapäihin saakka oli Sternsteinin vanha isäntä piilossa tuolla syvyydessä ja hakkasi vasaralla perusmuurin paljaiksi kaavittuja kiviä.
Mikä hänellä oli tarkotuksena?
Astuen aivan lähelle kysyi emäntä: "Mitä sinä siellä teet?"
"Jeesus, Maaria", ähkyi vanhus, hänen käsivartensa vaipuivat alas ja työkalu liukui pois hänen kädestään; hän horjahti takaperoisin seinää vasten ja tuijotti kuin mieletön ja kadotettu Helenaan.
"Minä kysyn, mitä sinä teet siellä?" toisti tämä.
Sillävälin oli vanhus tointunut jäätävästä kauhustaan. Hän hymyili ilkeästi Helenalle. "Pitäisikö sinun tietää mitä täällä teen."
"Pitäisi."
"Hm! He-he! Mitä minä täällä teen, — mitäkö minä täällä toimin? Niin, he-he", — hän sanoi tämän hämmentyneesti hymyillen, poikasen tavoin, joka saadaan kiinni jostain kepposesta, jonka kekseliäisyydestä hän hiukan ylvästelee, — "no, onnen kaivan teiltä tässä pois."
Helena katsoi häneen suurin kysyvin silmin.
"Millä tavalla, arvelet kai?" jatkoi vanhus ja katseli häneen värähtelevin silmäluomin, vääntäen avointa suutaan niin että kiiltävät hampaat tulivat näkyviin. "Tähtikiveni otan pois perusmuurista." [Sternstein = tähtikivi.]