"Sinä varas, sinä velvollisuutesi unohtanut varas!" huusi vaimo. "Sen saat jättää tekemättä! Talo on meidän, perustuksineen päivineen, ja sinulla ei ole mitään oikeutta koskea siihen. En välitä tähtikivestä, sen sulle sanon, en vähintäkään siitä huoli, mutta koko rakennus voisi sortua päällemme, kun noin kaivat. Nouse heti ylös!"
"Ikäänkuin pitäisin kiirettä sinun sanoistasi!"
"Oikeuteen sinä voit siitä joutua, ymmärrätkö?"
"Oikeuteenko, niinkö luulet?" ivasi vanhus, tarttui vasaraan ja läjäyttti iskun, joka kaikui holvissa.
"Taukoa vielä hetkiseksi", huusi emäntä, "kuule vain pari sanaa! Sinä luulet, ettemme toki asiasta oikeuteen mene, jotta emme tekisi itsellemme mitään häpeää, ja siinä voit olla oikeassakin, mutta minä osaan tehdä jutun paljon lyhemmäksi."
"Kutsut ehkä Tonin tänne", nauroi vanhus, "ja katselette sitten kahden toimiani."
"En minä ole sellainen, etten osaisi itse auttaa itseäni." Näin sanottuaan otti Helena nopeasti lyhdyn ylös maasta, sammutti valon, otti sitten kynttilän pois ja singahutti sen taakseen erääseen nurkkaan. "Noin! No, ole nyt järkevä ja nouse ylös ja lähde pois mukaani; täksi päiväksi on sinun kai hämärän vuoksi keskeytettävä etsimisesi, ja jotta et huomenna etkä minään muunakaan päivänä enää siihen ryhtyisi, telkeän tästäpuoleen kellarin oven ja otan avaimen haltuuni."
Vanha mies ei vastannut mitään, hän nojautui liikahtamatta ja sanattomana muuria vastaan; mutta kun kyyneleet voimattomasta raivosta tunkeutuivat hänen silmiinsä, kätki hän äkkiä kasvot käsiinsä ja alkoi katkerasti itkeä.
Kummastuneena astui emäntä askeleen lähemmäksi. "Oletko lapsi? Älä nyt toki ole niin itsepäinen kuin lapsi silloin kun sitä kielletään pahaa tekemästä. Oliko sinun työsi muullaista? Ajattele sitä aikaa, jolloin Sternsteinin hovia ei vielä siksi nimitetty ja jolloin sinä, ollessasi vielä nuori, sait sen haltuusi isältäsi, tuskin nimeksikään suurempana ja rikkaampana kuin sadat muut; että siitä sittemmin on tullut yksi maan suurimmista kartanoista, siitä saa se kiittää sinun työtäsi ja sinun toimeliaisuuttasi, ja nytkö tahtoisit repiä alas sen, mitä omin käsin olet rakentanut? Senkö voisit sinä tehdä, kun sitävastoin minä en tunne mitään muuta surua kuin sen, että Toni on pikemmin valmis hävittämään kuin enentämään, eikä mitään muuta ajatusta kuin sen, että kaikki ainakin on pysytettävä sen verran koossa, ettei tuleva omistaja kerran saa vakoakaan vähemmän maata, kappalettakaan vähemmän karjaa; yhtä ainoata kattotiiltäkään ei pidä puuttuman siitä, mitä sinä olet luovuttanut pojallesi, hänen isälleen! Sinun pitäisi edes minun — vaimoihmisen — edessä hävetä, ellet sitäkään syntiä pelkäisi, että otat talosta sen mikä sille on onnea tuottanut ja, kuten itse uskot, vieläkin tuottaa!"
Emäntä näytti siis kuitenkin, huolimatta äskeisestä ajattelemattomasta puheestaan, panevan jonkun verran arvoa "tähtikiven" hyville ominaisuuksille.