Vanhus seisoi yhä vielä kuopassa pää kumarassa; nyt huokasi hän raskaasti ja sanoi hitaasti: "En häpeä enkä syntiä pelkää, mutta" — hän tunki sen hampaittensa välistä esiin — "mene edeltä!"
Lyhyitten tikapuiden nappulat olivat loitolla toisistaan ja horjuvin säärin raahasi hän itsensä vaivaloisesti niiden astuimille. "Älä koske minuun", huusi hän, kun Helena ojensi hänelle käsivartensa.
"Älä ole hupsu", sanoi Helena, "salli nyt auttaa itseäsi. Ei se tapahdu sinulle mieliksi eikä häpeäksi. Sinun jäsenissäsi on vielä äskeistä kauhua ja ne eivät tahdo lähteä liikkeelle, mutta minulla ei ole tuhlata enempää aikaa ja sinäkin tulet hyvillesi, kun pääset pois tästä paikasta."
Autettuaan vanhuksen ylös kuopasta otti Helena vasaran, lapion ja lyhdyn haltuunsa ja meni edellä; kellarinportailla piteli hän kynttilää hieman takanaan ja huomautti vanhukselle porrasten vaarallisuudesta.
Porstuassa puhalsi hän kynttilän sammuksiin. "Pitääkö minun kantaa nämä sinun luoksesi?" kysyi hän, kohottaen kapineilla sälytettyä käsivarttaan.
Vanhus pudisti päätään, otti häneltä kaivamisvehkeet ja lyhdyn ja asteli hitaasti pois.
Helena telkesi kellarinoven.
Muutaman askeleen päässä seisahtui vanhus paikalleen, katsahti taakseen emäntään ja murahti: "Hm?"
"Mitä niin?"
"Kuka luo kuopan umpeen?"