XXIII.
Tähän saakka oli Sternsteinin nuori isäntä mielellään lähtenyt jokavuotisiin aseharjotuksiin, olihan se kuitenkin parin viikon ajaksi "toista", ja kaikesta totutusta pääsi silloin eroon; häntä huvitti heitellä rahoja ympärilleen ja antaa köyhien miesparkojen ihmetellä itseään, miehien, jotka seisoivat samassa rivissä hänen kanssaan, ja saada heidät juovuksiin ja harjottamaan kaikenlaista ilkeyttä, josta he sitten perästäpäin usein saivat kärsiä kylläkin kovan rangaistuksen, kun sitävastoin hänen suhteensa, jos jotain kysymystä tuli, oltiin olevinaan vikoja huomaamatta tai annettiin hänen ainakin niin lievästi kuin mahdollista suoriutua rangaistuksesta. Eipä paljon puuttunut, ettei hän pian kohonnut aliupseeriksi, sillä nämä eivät koskaan kieltäneet toveruuttaan sellaiselta, joka oli niin suuriarvoinen iloisille veikoille ja janoisille kurkuille, ja he ilmottivat hänen olevan parhaan miehen mikä milloinkaan oli seissyt heidän "riveissään". Tosin saattoi tämä tarjona oleva toveruus maksaa hänelle hyvän joukon enemmän rahaa kuin vaatimaton entinen, mutta olihan hänellä sitä. Mielettömästi ja määrättömästi tuhlasi hän sitä joka vuosi tähän aikaan, jota hän nimitti juhlahetkekseen, eikä antanut hiukkastakaan toivoa muutokseen tässä suhteessa. Ja niitä oli maassa kai vain harvoja, jotka sellaisella tyytyväisyydellä kuin hän vastaanottivat kutsuntapoletit; kenties sen tekivät vain kaikkein köyhimmät, jotka harjotuskentällä tiesivät saavansa paremman ravinnon kuin kotonaan. Mutta nyt tuli hänelle tavallisuudesta poikkeavalla ajalla käsky, joka kutsui hänet rykmenttiinsä, ja silloin tapahtuikin, että hän otti sen vastaan kaikilla "tuhattulimmaisilla" ja "tuhannenvietävillä", sillä kaikkialla puhuttiin ja sanomalehdet kertoivat siitä, että jossain tuolla kauempana valtakunnassa puolivillit ihmiset olivat nousseet kapinaan keisaria vastaan ja sotamiesten oli nyt riennettävä sinne ottelemaan heidän kanssaan.
Tuhannen peeveliä! Jos viholliset tulisivat rajan yli tänne, niin kyllä hän, Sternsteinin Toni, näyttäisi heille kyytiä ja auttaisi heitä osaamaan kotiinsa; mutta juosta kokonaan maasta pois sodan vuoksi, se näytti hänestä ihan järjettömältä. Tulkoot nuo tunkeilevat miehet tänne, jos jotakin tahtovat, niin kyllä heistä pian selviydytään! Mutta ajaa heitä takaa Karstiin [Laaja kalkkikivialue Itävallan rantamalla] saakka, noita konnia, jotka turvattomia silpovat ja häväisevät… senkin vietävät!
Mutta muuta ei voinut tehdä kuin totella, ja niin lähti sitten Toni, kun se aika tuli, pois Sternsteinin hovista. Helena, joka tahtoi saattaa häntä piirin pääkaupunkiin saakka, istui molempine lapsineen vaunuissa; Toni oli ottanut sijansa kuskipukille rengin viereen ja ohjasi hevosta, pitääkseen hyödyttömät ajatukset loitolla.
Oli kolkko päivä, harmaiden sadepilvien alla ajelehti sakea usva vuorenhuipuille. Kun vaunut kolisivat kaupungin katukivitykselle, oli siinä jo ensimäisten putoavien pisaroiden jälkiä, ja heidän saavuttuaan asemahuoneelle virtasi vettä taivaan täydeltä.
Isäntä heitti rengille ruoskan ja ohjakset. "Jumalan haltuun,
Heiner", sanoi hän.
"Jumalan haltuun, isäntä! Pidä huoli siitä, että pian jälleen palaat luoksemme!"
"Älä murehdi", huusi Toni vielä taakseen, kun hän vaimoineen ja lapsineen, joita hän oli auttanut vaunuista alas, katosi ovesta sisään.
Käytävässä ojensi emäntä hänelle ensin pojan, sitten tytön suudeltavaksi; pian riippui hän itse miehensä kaulassa.
Toni oli nopeasti asettanut pienokaiset jälleen jaloilleen ja nyt irtautui hän Helenan syleilystä. "Heitä nyt jo, älä turhanpäiten raskauta sydäntäsi, tiedäthän etten voi tuollaista sietää."