Hän puristi Helenan kättä ja lähti astumaan vaunuun päin.

Junan lähtiessä liikkeelle viittasi hän vielä kerran hätäpikaa kädellään akkunasta; sitten hän peräytyi sen luota — ja oli poissa!

Emäntä muisteli myöhemmin usein tätä hetkeä. Kaikki koneiden sihinä, kaikki ketjujen kalina ja pyörien kolina hukkui syöksyvän veden pauhinaan, veden, joka liehuvan esiripun tavoin putosi lähimmän ympäristön päälle, niin että ratakiskot vähän matkan päässä asemalta katosivat hämärään harmauteen, ja sinne liukui juna ikäänkuin äänettömästi ja kuulumattomasti ja hävisi jäljettömiin.

* * * * *

Niin hoiti nyt sitten Sternsteinin emäntä yksin tuota suurta kartanoa. Hän tuli hyvin toimeen, naapurit olivat ystävällisiä ja palvelijat hyväntahtoisia, sillä Helenan asemaa pidettiin ankarana pakkona, jota ei voinut verratakaan Tonin tilaan, joka ylimielisesti oli tunkenut vanhuksen syrjään ja keltään neuvoa kysymättä herrastellut ylimäisenä talossa, jonka mielihyvällä sallittiin joutua pulaan, ellei suorastaan ilkeydestä sellaiseen toimitettu. Emännältä sitävastoin ei annettu minkään hyvän neuvon puuttua.

Niityt alkoivat kellastua ja puiden lehdet lakastua ja koko tuona pitkänä aikana oli vain yksi vieraan käden kirjottama kirje saapunut Sternsteinin hoviin tuomaan tietoja Tonista. Nuori isäntä oli sen, huomattavan huonolla tuulella ollen, sanellut eräälle kirjotustaitoiselle toverilleen; hän ilmotti lyhyesti, että hän — Jumalalle kiitos siitä — oli hyvissä voimissa, mutta oli saanut kaikesta raahaamisesta kyllikseen eikä uskonut voivansa odottaa siitä loppua tulevankaan. Itsellään ei hänellä ollut aikaa kirjottamiseen ja se kävi häneltä sitäpaitsi vaivaloisesti.

Enempiä tietoja ei tullut, mutta tämä lyhyydessään ja pontevuudessaan sai hänen väkensä samoinkuin palvelijatkin siihen luuloon, että hän yhtäkkiä ilmestyisi taloon, ennenkuin kukaan osaisi sitä aavistaakaan!

Muuanna aurinkoisena iltapäivänä, kun zwischenbüheliläiset palasivat kotiin "rukoushetkestä", lähti Sternsteinin emäntä viimeisten joukossa ulos kirkosta. Miettiväisenä hän astui leveitä portaita alas, hänen edellään kulki enää vain eräs vanha vaimo horjuvin, avuttomin jaloin; hän tunsi tämän Matznerin emännäksi, saavutti hänet, talutti häntä ja vei hänet vaarattomasti tasaiselle maalle.

"Ohhoh", hymyili vanhus, "miten hyvä sinä emäntä olet. Jumala sen sinulle palkitkoon!"

"Ei siinä mitään kiittelemistä, mielellänihän sen teen. Mutta sanoppas minulle, onko sulla niin kiire?"