Emäntä painoi miettiväisenä päänsä alas. "En tahdo Sepherlin kanssa kiistellä, eikö Muckerl hänen kanssaan olisi paremmin sopinut, se oli miehen oma asia ja — jos niinkin oli — oma vahinko; mutta ne ovat vanhoja juttuja, Matznerin emäntä, ja ne eivät enää kuulu tähän. Sano hänelle terveiset minulta ja käske hänen terveeksi tultuaan käydä meillä. Minä ottaisin hänet mielelläni vanhan Kathelin apulaiseksi, ja jos hän on taitava, niin kuka tietää mitä vielä tapahtuu. Siihen saakka voit sinä, kun teiltä jotain puuttuu, tulla minun luokseni; minä autan sinua, se ei koske häneen. Ethän toki liene ylpeä?"
Vanha vaimo erosi tuhansin kiittelyin emännästä.
Kun Sepherl sai kuulla tuosta "suuresta onnesta", joka oli hänelle tulossa, ja siitä avusta, joka oli tuleva hänen äitinsä osaksi, sanoi hän: "Sinä voit ottaa Sternsteinin emännältä mitä saat ja mitä hän sinulle tarjoo; sinua en vaadi kärsimään mitään haittaa enkä hylkäämään hänen kristillistä tekoaan; mutta minä en ota häneltä vastaan vähintäkään ja elostelemista saman katon alla kuin hän en voi sietää. Ymmärrä minua oikein; itse puolestani en soimaa häntä mistään, vaikkakin ehkä minun onnettomuuteni johtui yksinomaan siitä, että hän on ollut yht'aikaa minun kanssani samassa maailman kolkassa, ja hänen menettelystään sitä henkilöä kohtaan, joka oli minulle omaa itseäni rakkaampi, sen voin antaa hänelle anteeksi, johon kristillisyytenikin minut velvottaa, mutta unohtaa — unohtaa en sitä voi!"
— — —
Sepherl ei milloinkaan pitkän elämänsä aikana mennyt Sternsteinin hoviin; vuodet läpeensä auttoi hän yksin itseään eteenpäin maailmassa ja vanhana eukkona antoi hän pienen majansa eräälle köyhälle, nuorelle avioparille, vaatien itselleen vain tarvittavan elatuksen lyhyiksi elinpäivikseen ja takimaisen kamarin asuinhuoneekseen. Viimeisellä hetkellään pani hän "surevan jumalanäidin" kuvan kuolinvuoteensa ääressä istuvan papin käteen. "Se oli oikea, pyhä kuva ja hyvin kallis muisto", ja hän pyysi, että sitä "pidettäisiin hyvästi", hänelle lohdutukseksi ja kunniaksi eräälle "toiselle kuolleelle", jonka hän nyt toivoi tapaavansa, jos Jumala hänelle tämän ilon soisi.
— — —
Kun Sternsteinin emäntä palasi kotiin kirkosta, oli vanha Kathel häntä vastassa ovella ja sanoi: "Kirje on tullut, emäntä, olen pannut sen ylös kamarisi pöydälle. Paperia ja sinettilakkaa ei siinä ole säästetty; se on kai jostain virastosta."
"Hm, uusi verotuslista ehkä." Näin sanottuaan astui emäntä nopeasti portaita ylös. Muutama silmänräpäys myöhemmin piti hän kirjelmää kädessään; se oli piirikaupungin notariolta, jonka osote oli painettu siihen ylimäiseksi; Helena mursi auki kotelon, kirjotettu paperi ja yksi numero paikkakunnan sanomalehteä, joka julkaisi viralliset tiedonannot, tulivat hänen käsiinsä siitä.
Hän alkoi, lukea, mutta kalpeni äkkiä ja vaipui vieressään olevalle tuolille; papereja pitelevä käsi lepäsi voimattomana pöydällä. Hetkisen kuluttua nousi hän ylös ja hiipi akkunan ääreen, paperit ratisivat hänen vapisevissa käsissään, vielä kerran luki hän ne tarkkaavaisesti rivi riviltä; loppuun päästyään vaipui kirjelmään tarttunut käsi raskaasti alas ja toinen otti nopeasti esiin nenäliinan ja painoi sitä kyyneltyneille silmille.
Sitten seisoi hän kauan ympäristönsä unohtaneena ja mietteisiin syventyneenä, painaen kosteata nenäliinaa otsalleen ja tuijottaen ulos ympäristöön, mitään näkemättä. Äänekäs huokaus, joka hänen huomaamattaan pääsi kuuluville, sai hänet säikähtämään, hän kääntyi ympäri ja lähti pois huoneesta. Astuessaan pihalle juoksi pikku Muckerl tallinnurkkauksen takaa esiin, kantaen Julianaa selässään.