Emäntä pudisti päätään.
"Haavottunutko?"
"Ei."
"Eikö sitäkään? Mitä sitten?"
Helena ojensi hänelle kirjeen.
Vitkastellen tarttui vanhus siihen ja luki sen hiljaa itsekseen.
— — Notario, monivuotisena asiatuttavana ja vilpittömänä osanottajana kunnioitettavien holhokkiensa kohtaloihin oli määrättömästi pahoillaan siitä, että tunsi itsensä pakotetuksi raskaaseen, surulliseen velvollisuuteen. Täytyessään olettaa, että suoranaiset tiedot sotakentältä näin levottomina aikoina sattuvien postinkulku-häiriöiden vuoksi usein ennättävät ennen virallisia julistuksia ja etteivät nämä taas niin pian olleet arvoisain omaisten saatavissa, salli hän itselleen luvan todellisimmalla osanotolla, mutta myöskin mieleenpantavalla viittauksella siihen toivoon, että taivaan suotuisa sallimus kuitenkin vielä olisi voinut pahimman ehkäistä, liittää tähän nähtäväksi erään sanomalehtinumeron, jossa oli virallinen kaatuneiden lista viime taisteluista. — — Paperi rapisi sormen alla, joka siirtyi riviltä riville, nimestä nimeen. Äkkiä hän säpsähtäen taukosi lukemasta.
"Mennyttä." Vanhus loi hitaasti katseensa ylös, mutta pian teki hän tilaa viereensä ja Helena vaipui istumaan penkille hänen sivulleen.
"No, pitää olla järkevä. Nyt ei ole ensinkään tietoa siitä, missä Toni on, mutta notario on oikeassa, eihän tarvitse heti uskoa pahinta, voihan hän vielä ilmestyä esiin. Olen vakuutettu siitä, että hän vielä kerran palaa takaisin. Rikkaruoho ei kuole."
Hän yritti olla hilpeän näköinen ja Helena koetti hymyillä, mutta se oli vain silmänurkkain ja suupielten hetkellistä värähtelyä; he tunsivat kumpikin ikäänkuin saaneensa toisensa valheesta kiinni ja tulivat jälleen vakaviksi.