Taistellen kyyneliä vastaan alkoi emäntä: "Toivokaamme parasta, mutta meidän on myöskin varustauduttava pahimpaan. Minä pyytäisin sinua muuttamaan ylös minun luokseni, jotta en elelisi niin yksin tuossa laajassa rakennuksessa ja jotta sinä myöskin ohjaisit minua talon hoidossa, mutta ellet tahdo tulla minun kanssani saman katon alle etkä antaa minulle mitään neuvoja, niin voithan jättää sen tekemättä, minä koetan sitten tottua kaikkeen ja toimia yksin niin hyvin kuin osaan. Mutta se armo minulle suo" — hän painoi ristissä olevia käsiään rintaansa vasten, — "että pidät huolta pojasta, sinä olet hänen isoisänsä, hän on sinun lihaasi ja vertasi, sinun täytyisi opettaa häntä ja sinulta hän voi jotain oppia, eikä pojasta ilman miehistä johtoa tule mitään! Alussa pienokainen kai usein juoksentelee hänen mukanaan sinne; älä kuitenkaan luule minun tahtovan tehdä itsestäsi lastenpaimentajaa, siinä ijässä pysyttelevät lapset mielellään yhdessä, mutta kun tyttäreni tulee suuremmaksi, otan hänet luokseni ja olen pitävä huolen siitä, että ohjaan ja opetan häntä oikeaan, kuten minun tulee, mutta neuvo ja opeta sinä poikaa, älä anna hänen kärsiä siitä, mitä sinulla ehkä vielä entiseltään on minua vastaan." Hän nousi ylös, raskaasti tukien kättään vanhuksen olalle, ja työnsi pojan tämän polvien väliin. "Näetkös, ellei nyt olisikaan asia siten kuin se on tapahtunut ja käynyt, niin en ainoastaan minä olisi maailman hylkäämä, vaan sinäkin olisit nyt yksin suuressa, rikkaassa kartanossasi."

Vanhus kurtisti kulmakarvojaan ja katsoi synkästi eteensä; sitten nyökäytti hän pari kertaa päätään ja laski leveän kätensä pikku Muckerlin päälaelle.

Hetkisen kuluttua nousi hän hiljaa istualtaan, vetämättä oikeaa kättään pois, mutta vasempansa selustalla pyyhkäisi hän aivan hatunreunan alapuolelta otsaansa ja huohotti: "Kuuma on, emäntä, kuuma, — ei sitä olisi uskonutkaan vielä tähän aikaan…" Äkkiä painoi hän käden kasvoilleen ja huokasi äänekkäästi: "Ah, se on kovaa."

"Niin kovaa", itki Helena hiljaa.

XXIV.

Vuodet vierivät, Toni ei palannut takaisin. Molemmat lapset kasvoivat Sternsteinin hovissa äidin ja isoisän valvonnan alaisina. Muckerl tunsi suurta kunnioitusta ensimainittua kohtaan ja todellista kiintymistä isoisään; tämä oli hänestä kaikkia muita ylempänä, hän oli pojan mielestä kaiken miehisen ja talonpoikaisen täydellisyyden esikuva, jota hän tavotteli, ja vanhus, jolle tämä mieltymys teki hyvää, jonka tämä arvonanto täytti ylpeydellä ja jota pojan hyväoppisuus ilahutti, oli häneen ihastunut ja selitti harkitsemattoman avoimella tavallaan, että lapsenlapsi oli hänelle rakkaampi kuin konsanaan oma poika, hän kun ei ollut taipuisa eikä kykenevä.

Julianalla taas oli suuremmoinen kunnioitus isoisää kohtaan — enempää ei tämä voinut häneltä vaatia — ja rakkaus emäntään, jonka kauneus ja viisaus teki hänelle hyvää; se joka äitiä "ylisteli", se puhui hänen mielihyväkseen ja se, joka antoi selvästi ymmärtää, että hän kehittyisi äitinsä kaltaiseksi, se oli sanonut hänelle kaikkein mieleisimmän asian. Tämä valtava kiintymys, tämä lapsellisen uhmaileva puolenpito voitti emännänkin sydämen ja se, ettei huolimatta molempien kasvattajain erikoisesta mieltymyksestä toiseen hoidokkaistaan, kuitenkaan syntynyt minkäänlaista hemmottelua ja liialla hyvyydellä pilaamista kummankaan lapsen suhteen, se johtui vain siitä, että vanha isäntä ja nuori emäntä olivat toisilleen avuksi velvollisuuksiensa täyttämisessä; äiti ei sietänyt minkäänlaista pojan erikoista etevämmyydenosotusta eikä isoisä tytön, kilpailu, joka tuli lapsille hyödyksi.

Usein kehotettiin emäntää toimittamaan miehensä kuolemanilmotus virastojen tiedoksi, jotta hän sopivan ajan kuluttua ja tilaisuuden sattuessa jälleen voisi mennä naimisiin, mutta emäntä selitti mieluummin tahtovansa nähdä poikansa kerran isännöivän Sternsteinin hovissa ja tyttärensä joutuvan naimisiin, siihen asti oli hänellä kylliksi huolta ja puuhaa noiden kahden vuoksi eikä häntä enää haluttanut olla riippuvainen yhdestä ihmisestä ja elää hänen mielikseen. Lastensa mieliksi hän eli, koska ne olivat häneen kiintyneet eikä hän huolinut hankkia niille isäpuolta, joka mielellään olisi voinut tuppautua kaikkien herraksi, — ja kun häntä huomautettiin siitä että hän itsekin oli Julianan äitipuoli, niin kysyi hän hymyillen: "Olenko minä? Huomaatko sinä sitä?" Ja tyttö pudisti silloin harmistuneena päätään.

Tosin katseltiin epäillen tuota hilpeätä, kauneudestaan tietoista naista, mutta ei kukaan Zwischenbühelissä eikä muuallakaan tiennyt sanoa, että Sternsteinin hovin emäntä olisi koskaan ollut kenellekään loukkaukseksi. "Jos hän on salaperäinen", — niin tuumivat jotkut, joita suuresti harmitti etteivät he voineet saada selville mitään, — "niin ompa hän hyvänlaatuinenkin."

Tämä hänen riippumattomuudenhalunsa, joka lopullisesti oli hyödyksi kartanolle ja sen perillisille, hänen tosin hiukkasen turhamaisuudestakin johtuva ponnistuksensa kasvattaa oma poikansa ja tytärpuolensa tunnollisesti, voidakseen näyttäytyä maailman silmissä hyväntapaisten lasten kunnioitettavana äitinä, hänen auliutensa avustamaan tarvitsevia, silloin kun puutteen näkeminen, jonka hän omasta kokemuksestaan tunsi, oli tuskallista ja hän mielellään tahtoi siitä päästä, hänen tosin jonkinlaisella kerskumisella esiintyvä anteliaisuutensa yleishyödyllisiin tarkotuksiin, — teiden ja siltojen tekoon, koulujen rakentamiseen ja sen semmoiseen, — mutta ainoastaan niihin, ei milloinkaan anottuihin, tuo kaikki teki hänet hyvin suosituksi ja Zwishenbühelissä samoin kuin ympäristölläkin kehuttiin häntä "kaikin puolin kelpo naiseksi." Tämän "kelpo naisen" rinnalla unohdettiin Zinshoferin tyttö ja pyhänkuvaintekijän vaimo, ei kysytty mikä Sternsteinin emäntä oli ollut tai miksi hän tulisi, hänet otettiin sellaisena kuin hän oli.