Helena rypisti silmäkulmiaan. "Sinä narri siinä, älä pane mitään tyhmyyksiä päähäsi, niin ei sinulta puutu kerrassaan mitään!"
"Olet oikeassa sanoessasi sitä tyhmyydeksi, ja päällepäätteeksi se on ylivoimainen! Kaikki mitä sinä sitä vastaan olet esiintuonut ja enemmänkin olen itselleni sanonut, olen alussa kyllikseni sitä vastaan taistellut ja rimpuillut ja kuitenkin on se minut voittanut, niin etten enää tiedä mitään neuvoa. Leena, kautta sieluni autuuden, äskeiseen puheeseesi, että Sternsteinin kartano muka on meidän kahden välissä, sanon vielä, että jos joku tulisi sanomaan sen palaneen poroksi perustuksiaan myöten, niin ei se minuun koskisi vähääkään."
Tyttö nauroi ääneen. "Voithan sitäkin koettaa. Sytytä se palamaan!"
"Se on synnillistä puhetta. Isän kotiin ei toki kukaan tulta pistä."
"No, älähän vain luule, että houkuttelisin sinua siihen! Tahdoin vain sinulle näyttää että kaikki lopultakin käy kuten ennen olen sanonut ja että kaikki pitempi selittely meidän välillämme on tarpeeton. Vaikkei sinulla olisi kartanoasikaan ja vaikka minä voisinkin luottaa rehelliseen tarkotukseesi, niin olet kuitenkin Sternsteinin Toni, ja se tyttö, joka sinun kanssasi rupee tekemisiin, on jo sillä joutavan jäljillä."
"Ikäänkuin ei minulla — sellaisena kuin olen — voisi olla rehelliset aikeet! Sternsteinissäkään ei asiat aina pysy samalla kannalla kuin nyt, voihan tapahtua muutoksiakin." —
"Kun isäsi kuolee, niinkö arvelet?" Tyttö katsoi kysyessään häntä terävästi silmiin.
Toni kääntyi poispäin. "En toivo hänen kuolemaansa, siitä Jumala varjelkoon, mutta —"
"Mies ei vielä ole niin vanha, että hän huomispäivänä kuolisi; kyllä hän vielä saattaa vuosikausia hengissä pysyä. En juuri usko sinun löytävän sellaista tyttöä, joka suostuisi sitä odottelemaan."
"Ei se olisi tarpeenkaan; soveliasta tilaisuutta vain tarvitsisi odotella, silloin saan hänet taipumaan. Mitä minä saan päähäni, siihen kyllä saan hänet menemään, siitä olen varma."