"Sen olet jo kerran sanonut."
"Sinä voit sen myöskin uskoa ja ennemmin tai myöhemmin voisin sen myöskin näyttää sinulle. Ihmisten juoruista en välitä hölynpölyä. Sinusta yksin se riippuu. Suoraan sanoen, Leena, antaisitko Muckerlin mennä ja tulisitko minulle, jos —"
"Mitä, jos?"
"Jos antaisin sulle pyhän lupauksen että tekisin sinusta Sternsteinin kartanon emännän?!"
"Mene tiehesi", huusi Helena tehden molemmilla käsillään torjuvan liikkeen. Ohimenevä vavistus värisytti hänen ruumistaan; sitten hän seisoi jäykkänä, leimuavin silmin, puoliavoimien huulien lomitse vetäen henkeä nopeasti mutta äänettömästi. Hän kosketti oikealla kädellään vasenta, jota hän puristi tiukasti lannettaan vasten, ja nipisti pari kertaa pehmeätä ihoaan; sitte kumartui hän nopeasti korin puoleen ja heitti ympärillä olevat risut siihen. Kun hän jälleen, kasvot hehkuvan punaisina, kohotti päänsä, sanoi hän ärsyttävästi: "Luuletko että minä niinkään helposti sinuun luotan? Sinun pitäisi antaa minulle kirjallinen sopimus."
"Olkoon menneeksi", sanoi nuorukainen vakavasti. "Vielä tänäpänä sen kirjotan. Tule huomenna tälle paikalle, niin saat sen."
"Tulenpa kyllä", nauroi tyttö, "olenhan utelias näkemään millainen käsialakin sulla on. Jumalan haltuun siksi!" Hän heitti korin olalleen, nyökäytti ystävällisesti päätään nuorukaiselle ja juoksi pari askelta, mutta seisahtui hetkiseksi ja palasi sitten miettiväisenä takaisin. "Jätä se kumminkin mieluummin tekemättä", sanoi hän.
"No mutta miksikä?"
"Mies parka, lopulta kadut koko juttua."
"Minä en kadu, siitä annan sulle sanani."