Tyttö taivutti päätään nuorukaisen poistuessa ja astui sitten yhtä hitaasti kuin oli tullutkin takaisin tanssipaikalle.
Saapuessaan ravintolapöydän luo näki Toni kaksi olentoa, paksun ja hoikan, isänsä ja Olutjuusto-Martelin, ilmestyvän eteiseen ja kääntyvän puutarhaan päin; heti tarjosi hän käsivartensa Salille. "Hypätäänpäs taasen kerran ympäri", huusi hän ja veti tytön kiireesti mukaansa; vanhusten astuessa puutarhan alapäähän riensivät nuoret juuri sen yläpäästä ulos.
Olutjuusto-Martel osotti paria luisevalla kädellään. "Katsohan kuinka suloisesti tyttö astelee hänen rinnallaan", myhäili vanhus. "Minä luulen että Sali taitaa pitää pojasta".
"Eipä ihmekään, ompa kaunis poikakin", virkkoi Sternsteinin isäntä.
"No, ei tyttökään juuri niin pahalta näytä että hän olisi pojalle vastenmielinen!"
"Kaukana siitä."
"Siis toimitamme heidät kerran yhteen, kuten jo aikoja sitten olemme sopineet!"
"Onhan vielä aikaa."
"Aikaa! On aikaa! Sinulla on aikaa! Tyttö on naimaijässä, tiemmä, miksi hänen pitäisi kuluttaa kaunein aikansa hukkaan ja tulla liian vanhaksi, ikäänkuin hän olisi mikäkin köyhä orpolapsi, joka ei toisi taloon muuta kuin paikatun nutun yllään!?"
"Tiedänhän minä mitä tyttäresi taloon tuo; tosin siitä on jo jonkunverran aikaa kulunut, kun kerroit sen minulle, mutta en ole sitä vielä unohtanut."