Kun Helena seuraavana aamupäivänä meni kuolleeseen metsään, ajeli kylmä viima raskaita, harmaita pilviä. Alkoi vihmoa lunta. Yhdessä hetkessä näytti koko taivaan ja maan väli olevan yksistään noiden ristiin rastiin leijaavain ja sinkoilevain valkoisten hiutaleitten täyttämä. Tätä kesti muutamia minuutteja; sitten ilma yhtäkkiä jälleen selkeni; hieno, pehmeä lumipeite tiellä ehkäisi askeleiden kaiun ja ympäristössä vallinnut hiljaisuus tuntui nyt vielä huomattavammalta kuin ennen.
Tyttö veti väristen liinansa tiukemmalle. Sillä lyhyellä taipaleella, mikä hänellä vielä oli jälellä matkansa päämäärään, tuli Toni häntä vastaan.
Poika ojensi kätensä tervehtiäkseen. "En ole voinut kauempaa pysytellä metsässä", sanoi hän, "pitihän minun toki tulla katsomaan saapuisitko näin pahalla ilmalla. Kiitän sinua siitä ettet jättänyt tulematta. Olisi liian epäystävällistä jos pidättäisin sinua kauan; olen toimittava asian lyhyesti. Kolkko vuodenaika on ovella ja kohta emme enää milloinkaan voi tavata toisiamme ulkosalla; mutta että koko pitkänä talvena näkisimme toisiamme vain etäältä ja olisimme kuin vieraat, ilman tuttavallista kanssakäymistä, siihen en voi suostua etkä sinäkään voine sitä vaatia."
Helena katseli eteensä maahan ja kohautti olkapäitään. "Minkä sille mahtaa?" sanoi hän hiljaa.
"Sen sanon sinulle. Äitisihän kuuluu olevan järkevä nainen, joka käsittää asiat, eikä sellainen kuin muut, jotka vanhoina eivät milloinkaan voi muistaa itsekin kerran olleensa nuoria ja jotka eivät suo rakastavaisille yhtäkään iloista hetkeä, vaan pitävät kaiken syntinä ja häpeänä! Isäni mielestä taasen on kaikki tuo hullutusta ja häneltä kai minun on pidettävä asiamme salassa kunnes kerran sopiva hetki koittaa; sillä jos hän ennemmin pääsisi perille asiasta, voisi meiltä koko homma mennä hukkaan. Mutta äidiltäsi en aio peitellä rehellistä tarkotustani; hänelle voisit varmaankin uskoa kaikki keskinäiset välimme, ja mitäpä hänellä tästä puoleen onkaan asiaa vastaan, kun vähäväliä pistäyn luoksenne juttelemaan? Siellä olemme paljon turvallisempia kuin ulkosalla. Teidän majastanne varmaan ei minua kukaan etsi".
"Mutta mitä sinä ajatteletkaan", virkkoi tyttö nyrpeänä. "Häpeäisinhän vallan kuollakseni jos minun pitäisi se hänelle tunnustaa! Mitä hän silloin ajattelisi minusta, joka tähän asti olen hänelle uskotellut ettei minua voi kukaan miellytellä ja että sallin oljenpunojattaren Muckerlin vain armosta pyöriä kintereilläni?"
"Mitä hän ajattelisi, niinkö? Että sinä sellaisen ihmisen selän takana, jota et voi rakastaa, etsit itsellesi rakkaampaa, kuten äitisi ehkä itse kerran on tehnyt — sitä hän ajattelisi. Eihän äidilläsi sitten olisi tietoa omasta edustaan eikä ollenkaan sydäntä sinua kohtaan, ellei hän mieluummin näkisi sinun istuvan emäntänä ylhäällä Sternsteinin kartanossa kuin alhaalla pyhänkuvaintekijän vaimona!"
"Rakas Tonini, siihenpä onkin vielä aikaa!"
"Emme saa tehdä aikaa pitkäksi; juuri senkin vuoksi meidän täytyy nähdä toisiamme useammin ja jutella keskenämme. Niin menee sitten aika ja tilaisuus tulee ja vie kerran, ennenkuin aavistammekaan ja ilman apuamme, asian oikeaan päätökseen."
"Ilman apuammeko? Sitä en sentään luule."