"En minäkään sitä sillä tavoin, että jättäisin kaikki pelkän sattuman varaan. Turhaanhan Herra Jumala antaisi siunauksensa pelloille, jos talonpoika ei tekisi kylvöä ollenkaan. Jokaisen meistä on tehtävä osansa, se on selvää. Kun minun vuoroni tulee, niin olen valmis; nyt on sinun vuorosi: puhu äitisi kanssa, muuta neuvoa meillä ei ole."
"Minä puhun. Milloin sinä tulet?"
"Ylihuomenna, hämärän korvissa."
"Hyvä." Helena ojensi Tonille kätensä jäähyväisiksi. Tämä pidätti tyttöä kädestä. "Mutta lupaathan, että äitisi jo silloin on selvinnyt ensi ihmetyksestään, niin ettei hän nosta minkäänlaista melua ja hälinää minun tullessani sinne?"
"Äitini ei yleensä ihmettele juuri mitään."
"Koska hän on järkevä vaimo."
"Ompa kylläkin, asioissa, joissa sinä et ensinkään tarvitse järkeä."
"Oo, mitä puhut", huokasi nuorukainen murheellisena, "minusta näyttää aivan siltä kuin olisitte joutuneet riitaan."
"Sellaista sattuu usein, mutta älä huolehdi. Vaikka harvoin teenkin niinkuin hän tahtoo, niin tekee hän kuitenkin enimmäkseen niinkuin minä tahdon. Tule vain. Huh! kuinka on kylmä, pitääpä mennä kotiin. Jumalan haltuun, Toni."
Hän juoksi pois ja poika katseli häntä kurkistellen niin kauan kuin vielä saattoi nähdä kaistaleenkin hänen puvustaan liehuvan tuulessa.