Viimeisestä majasta oli valo sammunut. Vanha Zinshoferin emäntä makasi unen helmoissa, mutta Helena sipsutteli hänen vuoteensa luo ja istui sen laidalle äidin jalkoihin.
"Minulla olisi vähän sanottavaa sinulle."
"Pitääkö sinun se vielä tänään sanoa?" murahti vanhus.
"Koska minulla juuri nyt on rohkeutta siihen, niin en voisi lykätä sitä toistaiseksi."
"Taitaapa se olla kaunista, kun oikein rohkeutta tarvitaan sen sanomiseen!"
"Sittepähän kuulet."
"No, tee se sitten pian; älä keskeytä untani tuhmuuksillasi."
"Ylihuomenna hämärissä saamme vieraita."
"Ketä?"
"Sternsteinin Tonin."