— Älkää sitä tehkö!
— Mutta siihen asti te jäätte tänne.
— En mistään hinnasta!
— Te jäätte!
Pieni Helena, joka oli jäänyt huomaamatta ja jo aikoja sitte oli noussut istumaan, rupesi katkerasti itkemään, nähdessään näitten molempien riitelevän.
— Jumala, miten saattaa niin pelästyttää lapsi! huusi Pirkitta ja riensi sitä rauhoittamaan.
Kustavi pudisti päätänsä. Saattoiko tuo aina tyyni, malttavainen ulkomuoto — jossa ei kipinäkään osoittanut salattua tulta, ei upea velttous sokeaa myöntyväisyyttä — kätkeä allensa sen "välinpitämättömän", kamalan kevytmielisyyden, joka, siksi ettei hän ollut sitä ajatellut mahdolliseksi, koski, voi miten kipeästi?! Se ei ollut mahdollista, — ja kuitenkin tyttö itse oli sen lausunut.
Astuen tytön luo, joka oli polvillaan lapsen edessä, hän sanoi:
— Pirkitta, huomenna te lähdette maalle tädin luo ja olette siellä, kunnes saatte tietoja minulta.
Tyttö ravisti päätänsä.