— "Palvelee herra Fischerillä."
Hän nauroi ylenkatseellisesti.
— Jollei siinä sitä paitsi seisoisi selvästi kirjoitettuna missä hän asuu, niin olisipa se mies, joka — tässä hälinässä ja sekamelskassa — kysymättä saisi selville missä hän asuu. Jos minä kysyisin erästä herra Fischeriä, niin ihmiset luulisivat, että tahdon tehdä heidät narreiksi, tai että itse olen veijari. Ihmiset ovat sentään omituiset! Jos jollakin on omituinen nimi, niin ne sanovat: ai millainen nimi sillä on! Ja jos hänellä on sama nimi kuin tuhansilla muilla, niin he arvelevat: voisi sillä nyt olla toinenkin!
Esikaupunki, jonka osoite näytti, oli jotakuinkin kaukana, eikä hän kiiruhtanut kulkuaan, joten hän saapui päämaaliinsa aikaan, jolloin hän saattoi arvata uneliaintenkin kaupunkilaisten nousseen höyhenpolstareistaan. Pian hän oli löytänyt määrätyn asunnon; hetkisen hän seisoi neuvotonna, katseli sileitä kivilevyjä alhaalla ja korkeaa ovea ylhäällä. Äkkiä se avautui ja ulos astui tyttö, lasi kädessä, nähtävästi menemäisillään hänen ohitsensa vesijohdolle.
Hän tunsi Pirkitan, mutta toistamiseen hänen täytyi katsella, vakuuttautuakseen siitä että se todellakin oli hän. Talonpoikaisen pukunsa hän oli kokonaan heittänyt ja oli nyt yksinkertaisessa kesälenningissä, jolta ei olisi löytänyt pilkkua eikä poimua. Tyttö näytti niin huolellisen siistiltä ja somalta, kansan tapaan lausuen: "niinkuin hänet olisi lasikaapista otettu", että poika ihan mielistyi; mutta samalla hän tunsi olevansa vieras hänelle, josta niin lyhyessä ajassa oli tullut täydellinen kaupungin lapsi. Kömpelösti hän ojensi hänelle kätensä ja lausui melkein ujosti:
— Jumalan terveeks Pirkitta!
Tyttö astui puolen askeleen taappäin ja vastenmielisesti punastuen, sanoi:
— Sinäkö? Mitä sinä sitte täältä tahdot?
— Samaa kuin pormestari, Risto hiljaisuudessa naurahti. — Minä tulin vaan sinua hakemaan. Minulla olisi sinulle puhuttavaa.
— Minulla ei ole aikaa lörpöttelemiseen.